Oli maailmanhistoriassa merkittävä vuosi 1521. Wormsin edikti Lutheria vastan oli annettu. Euroopassa Lutherin aikaansaama uskonpuhdistus johti ensimmäisiin sotiin. Kaukana uudella mantereella taisteltaisiin myös pian: Cortezin joukot olivat nousseet maihin Meksikon rannikolle. Väsyneet ja uuden mantereen rasituksiin kyllästyneet Hernando Cortezin miehet tunkeutuivat vaivalloisesti Meksikon sisämaahan kullanhimo silmissä. Siellä he näkivät ensimmäisinä eurooppalaisina biisonin. Cortez kuvasi Anahauecissa näkemäänsä outoa otusta "...sillä oli kyttyrä kuin kamelilla ja harja kuin leijonalla." Eurooppalaiselle amerikkalaisen buffalon, biisonin tai preeriabuffalon (Bison bison) tekemä vaikutus oli hätkähdyttävä; buffalo muistuttaa kyllä eurooppalaista visenttiä, (Bison Bonasus) jollaisista conquistadorit olivat voineet kuulla, mutta on paljon massiivisemman ja alkuvoimaisemman näköinen kuin visentti.

Vähän myöhemmin (1530) toinen espanjalainen valloittaja, Alvar Nunez Cabeza de Vaca näki biisonin nahkoja eteläisessä Texasissa. De Soto joukkoineen saapui buffaloiden maille hänen perässään. Mutta vasta Francisco Coronado jalkajoukkoineen tutustui paremmin puhveleita pyytävien intiaanien elämään nykyisen Uuden Meksikon alueella 1541 etsiessään haaveissa kangastelevaa kultakaupunkia ja hävittäen tieltään etelän intiaanikulttuurien keskuksia, murhaten, polttaen kyliä, raiskaten ja ryöstäen kristinuskon jumalan nimeen. Matkoillaan hän kävi preeriavyöhykkeen äärirajoilla aina Kansasin eteläosissa asti. Sieltä hän lähetti pitkiä kuvauksia suuresta, takkuisesta eläimestä, jota intiaanit metsästivät. Hänen miehistöönsä kuulunut Petro de Castaneda kirjoitti:" Niillä on hyvin pitkä parta kuin vuohilla, ja juostessaan ne viskaavat päänsä ja maassa roikkuvan partansa takakenoon..." Huomattavasti myöhemmin pääsivät ensimmäiset eurooppalaiset siirtolaiset tutustumaan biisoneihin ensimmäisen kerran. Laivamatkalla Potomacissa Saskatchewanin alueella liikkunut joukko pääsi silmäilemään biisonilaumaa 1621. Näistä tapahtumista alkoi kehkeytyä valkoisen miehen ja biisonin yksipuoliseksi kääntyvä suhde.

Kesti kuitenkin kauan ennen kuin biisonin merkitys uuden mantereen alkuperäisväestön elämässä alkoi paljastua. Kun valkoiset siirtolaisten joukot alkoivat yhä useammin ylittää Missisippiä 1820-luvulta lähtien matkallaan länteen, he joutuivat tekemisiin kesyttömien intiaanien kanssa, jotka tuskin olivat nähneet valkoista miestä. Ennen siirtolaisten tulvaa lännen karavaaniteillä, valkoihoinen metsästäjä ja turkiskauppias olivat jo tulleet länteen pioneereina liipaisten liikkeelle vain muutamia vuosikymmeniä kestäneen dramaattisen ja tuhoavan muutosvaiheen intiaanien ja biisonien elämässä. Tasankointiaanien ja biisonin elämä on tehokkain esimerkki siitä miten luonnonkansa on riippuvainen asuinseutunsa erikoisolosuhteista ja riistasta; riistaeläin puolestaan luonnonvaraisesta, lajille soveltuvasta elinympäristöstä, joka säilyy muuttumattomana. Valkoinen siirtolainen tuli ja rikkoi vuosituhansien aikana asettuneen järjestyksen.

ELÄMÄN LAHJA


Preeriaintiaanien kulttuurin syvärakenteessa myyttien maailmassa biisonilla oli keskeinen sija. Biisonien ratkaiseva merkitys elämisen takaajana heijastui myytteihin, jotka korostivat intiaanien ja biisonien yhteistä elämää mittaamattomilla preerioilla. Siouxien - tai heidän kielellään lakotojen - myyteistä tärkeimpiä oli kertomus buffalonaisesta. Kauan sitten aikojen alussa buffalonainen tuli jostain kaukaa yli preerioiden ja toi intiaaneille rituaalisen tupakan ja asetti tupakanpolttoriitin, jolla kunnioitettiin Suuren Hengen läsnäoloa. Buffalonainen loisti ylimaallista valkoista valoa, ja työnsä tehtyään hän hävisi muuttuen pyhäksi valkoiseksi buffaloksi.

Tatanka, siouxien buffalo, oli aika ajoin toistuvien pyhien tanssien keskeinen palvontaeläin, punaisen miehen veli ja tärkein toteemieläin. buffalon näkeminen unessa tai näyssä oli hyvin positiivinen enne, joka merkitsi että näkijällä oli suurta parantavaa voimaa. Kaadetusta buffalosta otettiin talteen osia, joista tehtiin buffalokultin fetissejä. Luut, sarvet ja nahka olivat näistä tärkeimmät. Erityistä arvoa annettiin valkoiselle albino-buffalon nahalle. Toteemieläimenään buffaloa pitävät buffalosalaseurat järjestivät buffalotansseja, jotka maagisesti houkuttelivat biisonilaumoja lähelle. Metsästyksen alla oli tapana pitää rituaaleja, joissa matkittiin suuren saaliseläimen tapoja. Myös heimon šamaaniin työhön kuului ohjata metsästäjät buffalolaumojen luokse milloin tavanomainen metsästys osoittautui turhaksi.

Pawnee-heimon eräs luomismyytti kuvaa intiaanikansan syntyä maanalaisessa maailmassa. buffalonainen herää aikojen alussa, ja nousee ylös maan alta. buffalot ja muut eläimet seuraavat häntä kuin rotat pillipiiparia ja hajaantuvat preerioille alkaen intiaanien ja puhveleiden ikuisen elämänkierron: "Biisonit hajaantuivat preerialle syöden ruohoa, kadoten jokaiseen ilmansuuntaan ja häviten horisontin taakse. Intiaanit katsoivat ympärilleen ja ymmärsivät tulleensa oikeaan paikkaan, jossa he eläisivät yhdessä biisonien kanssa." Intiaanien käsitys metsästäjän ja saaliin suhteista oli sekä ekologinen että uskonnollinen. Jos metsästys oli oikein ohjattu ja valmisteltu riitein, buffalolaumat tulivat vapaaehtoisesti tapettaviksi. Viime kädessä intiaani ja buffalo olivat veljiä, suuren elämänyhteyden toisiinsa liittämiä.

SAALIS JA SAALISTAJA


Jälkikäteen on arvioitu että biisoneita olisi ollut Kolumbuksen Amerikan löydön aikoihin 1492 ehkä 60-70 miljoonaa. Korkeimmat arviot nousevat 100-125 miljoonaan. Se merkitsee sitä että mahdollisesti biisoni on ollut kaikkien aikojen runsaslukuisin märehtijä maapallolla. Luonnontieteilijä Hornaday arvioi biisonien luvun olleen 1860-luvulla vielä vähintään neljäksi ja enintään 12 miljoonaksi. Lukumääränsä vuoksi sillä oli ratkaiseva sija Amerikan alkuperäisen väestön ravintotaloudessa.

Jälkiä biisonien metsästyksestä on jäänyt muistuttamaan muinaisista pyyntitavoista. Dramaattisimmat jäänteet ovat suurten kalliokielekkeiden alla - kuten Wyomingin Chugwaterin tienoilla. Lukemattomat luujäännökset kertovat että muinainen intiaani pyyti suurta sorkkaeläintä ajamalla sitä laumoittain jyrkänteiltä alas. Tähän tarvittiin melkoista heimon yhteistä ponnistusta ja suunnittelua eläinten ajamiseksi yhä kapenevaa käytävää pitkin oikeaan suuntaan. Joskus käytettiin apuna tulta. Preeriapalon ajamana biisonit syöksyivät alas jyrkänteeltä. Vuonna 1957 tehtiin arkeologinen löydös Colorado-joen laaksossa, joka osoitti että yksi onnistunut biisonien ajo jyrkänteeltä alas oli tuottanut 190 kuollutta eläintä ja 30 tonnia lihaa.

Muita pyyntitapoja olivat V-muotoiset aitaukset, joihin ajaminen muistutti kovasti saamelaisten ja suomensukuisten kansojen peurojen ja hirvien aitauspyyntiä. Jos ajo onnistui yhdellä kerralla voitiin saada kymmeniä, kenties satoja lihavia eläimiä saaliiksi. Perinteinen jousi- ja keihäsmetsästys jalan tuotti harvoin suuria saalismääriä. Aitauspyyntiä harjoittivat etenkin pohjoisessa asuvat cree-intiaanit, assinoboinit ja mustajalat. Kehäpyynnissä pieni lauma ympäröitiin ja ajettiin hevosilla sekaisin yhä tiiviimmäksi rykelmäksi, josta oli helppo ampua jousella eläimiä.

Myöhemmin metsästyksen luonne muuttui suuresti kun espanjalaisten aitauksista karanneet tai varastetut hevoset alkoivat levitä 1700-luvulla preerioille. Hyvänä alkuna oli pueblojen kapina 1660 espanjalaisia alistajia vastaan. Hevoset levisivät 1770-luvulle tultaessa nykyisen Kanadan etelä-osiin asti. On sanottu että "ilman hevosta preeriaintiaanien elämä olisi ollut ankeaa, mutta ilman biisonia se olisi ollut mahdotonta." Tasankointiaanit kesyttivät hevosia ja oppivat nopeasti taitaviksi ratsastajiksi. Kaikkialla laajoilla preerioille 1800-luvun alkupuolelle tultaessa preeriaintiaanit olivat nousseet ratsaille. Pienikokoinen intiaaniponi ilman satulaa ja kenkiä mullisti preeriaintiaanien elintavat, metsästyksen ja sodankäynnin. Vasta hevonen teki mahdolliseksi preeriaintiaanien vaeltavan elämäntavan, jota 1800-luvulta asti on pidetty lähes ainoana oikeana intiaanikulttuurina. Kaikkien intiaanien symboliksi nousi lännenelokuvien ja -kirjojen sioux, joka maahanulottuvassa sulkapäähineessä ja liehuvassa buffalon-nahkaisessa puvussaan ratsasti länsimaisen ihmisen alitajuntaan - ja jäi sinne pysyväksi arkkityypiksi.

Moni heimo, joka aiemmin oli harjoittanut muutaman viljalajin viljelyä, muutti lähemmäksi preerioita ja luopui viljelystä kokonaan. buffalon metsästys oli paljon tuottoisampaa ja helpompaa. Näin kävi cheyennejen, arapahojen ja komantsien. Heistä tuli aitoja nomadeja, jotka vaelsivat laajasti buffalolaumojen jäljissä läpi vuoden. Ennen hevosen tuomaa vallankumousta, caddo-heimot viljelivät vähälukuisina maata siellä missä se oli luontaisesti helpointa - jokien suilla ja varsilla. Osa heimoista sopeutui osittain muutokseen. Ne asuivat paikoillaan, viljelivät maissia, papuja ja kurpitsoita, mutta kävivät myös buffalomailla metsästämässä osan vuodesta. Pawneet olivat tällainen pendelöiva heimo, samoin koillisvaltioiden shoshonit, utet, bannockit ja nez percet. Etelämpänä maissia viljelevät osaget, mandanat, wichitat, kansat ja iowat olivat myös osin riippuvaisia biisonista.

Kokonaan buffalon metsästyksestä riippuvaisia heimoja olivat mm. siouxit, cheyennet, komantsit, kiowat ja arapahot. Pohjoisempana samaan kastiin kuuluivat mustajalat, assiniboinit, creet, varikset, grosventret, eli isomahat. Heimojen väliset kosketukset tulivat niin rauhan kuin sodan merkeissä nopeammaksi hevosten ansiosta. Moni on oivaltanut miten syvä paradoksi tähän elintavan kumoukseen sisältyi. Valkoisten tuoma hevonen synnytti preeriaintiaanien lyhyen kukoistuskauden 1800-luvulla, ja valkonaamat myös tuhosivat intiaanien elämän mahdollisuudet kun rynnistys hyville laidunmaille, kultajoille ja rikkauksia lupaaville lännen maille alkoi.

PREERIAN VALTIAS


Biisoni on suurikokoinen ja pelottavan vastustuskykyinen eläin. Aikuinen sonni saattaa painaa 900 kg, naaras on aina kevyempi ja pienempi painaen enimmillään 600 kg. Miljoonien biisonien laumat vaelsivat suurilla preerioilla, jotka ulottuivat Missisipin länsipuolelta Kalliovuorille, läntisillä leveysasteilla 90-100 ja Kanadan Albertasta Uuden Meksikon keskiosiin. Biisonilaumojen tekemää vaikutusta ensikertalaiseen ei liene liioiteltu. "Vaeltava lauma... tummensi koko preerian", kirjoittivat Lewis ja Clark tutkimusmatkallaan 1806 Etelä-Dakotassa. Hyvällä onnella saattoi 1800-luvun alkupuolella katsella kun etelään tai pohjoiseen vaeltava mahtava mustanpuhuva lauma ylitti joen tai maastoesteen kapeana nauhana. Koko lauman ylitys saattoi kestää päiväkausia. Santa Fen junasta saattoi seurata 1871 kun massiivinen biisonilauma ylitti rautatietä 5 vuorokautta. Tällaisessa laumassa oli satoja tuhansia eläimiä.

Suuri preeriatasanko on metsäisen maan ja aavikon välimuoto. Preeria oli kuin vihreä meri, jossa metrin korkuinen preeriaruoho aaltoili. Sitä sävyttivät ainoastaan tiheät salviapensaikot ja harvat poppelimetsiköt. Tasanko kohosi loivasti kohti Kalliovuoria ja vain joet toivat kaivattua kosteutta muuten kuivaan maastoon. Maisema oli pehmeästi kumpuilevaa, yllättävät repeämät, kanjonit ja joenuomat tarjosivat vaihtelua yksitotiseen ruohomereen. Lisää yllätyksiä tarjosi aina hyvin vaihteleva sää. Kesän kuiva kausi katkesi kerralla avaraa maisemaa piiskaaviin rankkoihin myrskysateisiin. Talvella lumimyrskyt koettelivat ihmisen ja eläinten sietokykyä. Voimakkaat ja vaihtelevat tuulet saivat preerian heinämeren aaltoilemaan ja vaikeuttivat eläinten suunnistusta.

Puuttoman preerian outoa ja unettavaa vaikutusta varhaiset kuvaajat, kuten Francis Parkman ja George Catlin, ovat ihmetelleet. Preeria, heinämeri, oli oma maailmansa, jonka lumo valtasi kaikki, jotka näkivät sen alkuperäisessä loistossaan. Biisonit jakoivat ruohotasangot hanka-antilooppien, preeriakoirien, jäniksien, kojoottien, susien, harmaakarhujen ja monien vähemmän näyttävien asukkien kanssa. Kaikille preerian asukeille oli yhteistä vähäinen veden tarve ja tavaton valppaus vihollisten suhteen. Vain suurikokoinen biisoni teki poikkeuksen. Biisonilaumat vyöryivät preerioilla vuodenaikojen rytmissä, mutta kovin säännöllisiä vaellusreitit eivät välttämättä olleet. Biisonin näkö on heikko, pienet silmät tuikkivat syvällä suuressa ja raskaassa päässä, mutta sen leveäsieraiminen nenä on tavattoman tarkka. Biisonit suuntivatkin hajuaistin perusteella luotsaten tuulien mukaan. Laumat lähtevät hitaasti liikkeelle hajaantuen pienempiin laumoihin. Toisinaan ne kerääntyvät massiivisiksi myllertäviksi laumoiksi.

Biisonien vuotuiskierros saattoi olla 300-600 kilometriä pitkä. Ne asettuivat hiljaiseloon keväällä, jolloin yhdeksän kuukautta kantanut lehmä vasikoi. Huhti-toukokuussa syntyvät vasikat pitivät buffalo-lehmiä aloillaan ruokinnan alkuvaiheessa. Silloin urokset kokoontuivat pieniin laumoihin pysytellen etäällä lehmistä ja vasikoista. Vasikka liikkui emän kanssa yli vuoden ennen kuin se oli kypsä itsenäiseen elämään lauman jäsenenä. Se oli aluksi syntyessä punakeltainen tummuen syksyllä ruskeaksi. Aikuinen yksilö oli tummanruskea, kaukaa katsoen lähes musta. Uroksen takkuinen harja vaikutti aina tummanpuhuvalta. Heinä-elokuussa laumassa oli leikin aika, jolloin muutaman kuukauden ikäiset vasikat kirmailivat ja aikuisilla eläimillä oli kiima-aika. Kesällä laumat kokoontuivat viileisiin paikkoihin, talvella lämpimiin osiin maata.

MASSAVAELTAJA


Vuotuinen vaellusreitti oli laaja ja väljä. Syitä vaellukseen lienee ollut useita, mutta mitään täysin välttämätöntä syytä ei ole vieläkään yksiselitteisesti esitetty. Puhveleiden ei olisi tarvinnut vaihtaa laidunmaata vaeltelemalla satoja kilometrejä - vähempikin olisi riittänyt. Siitä huolimatta muuttovietti oli voimakas. Kun syksyllä biisonit haistoivat lämpimiä tuulia etelästä, ne lähtivät suunnistamaan sinne vainuten mahdolliset juomapaikat ja laitumet.

Biisonien laumaelämää on usein kuvattu matriarkaaliseksi. Lauman kärjessä oli usein nelivuotias tai vanhempi naaras, jonka johdolla lauma rynnisti pitkiä yhtenäisiä vaelluksia tehden tai vähittäin - olosuhteista riippuen. Naaraista tuli parempia johtajia koska ne olivat valppaampia ja säikympiä reagoiden vaaroihin nopeammin kuin itsevarmat urokset. Joskus niiden ryntäys oli paniikinomaista syöksyä eteenpäin. Silloin ne saattoivat tuhoutua suurin määrin hukkuen jokiin, upoten lentohiekkaan tai soihin. Lumimyrskyjen, ukonilmojen tai ihmisten säikyttäminä ne karkasivat arvaamattomasti eteenpäin eivätkä pysähtyneet pieniin esteisiin. Valkoiset, jotka näkivät ensi kertaa pelästyneitä puhveleita, pitivät niitä tyhminä eläiminä. Mutta ei buffalo muita laumaeläimiä tyhmempi ollut, vaikka saattoi syöksyä joukkotuhoon minuutissa ei vielä säikyttänyt laumaa liikkeelle

Syksyisten vaellusten aika koitti pariutumisen jälkeen, joka tapahtui useimmiten heinä-elokuussa. Vaellus saattoi kestää lokakuusta aina helmi-maaliskuulle. Kevääksi palattiin viileämmille asuinsijoille vasomisen ajaksi. Alkukesästä uroksen muhkea kaulus ja koko karvapeite irtoili, ja sitä seurasi ankara rapsuttelu. Petro de Coronado kuvaili karvanlähtöä: "Toukokuussa niillä on karvanlähtö alkaen keskiruumiista, mikä tekee niistä täydellisesti leijonan näköisiä. Ne hankaavat itseään pieniä puita vasten saadakseen karvan irtoamaan ja jatkavat kuten käärmeet nahan luomista kunnes vain alaosassa on karvaa jäljellä." Eläimet hankasivat itseään kaikkeen mahdolliseen: puunrunkoihin, kiviin ja maamöykkyihin. Ne kieriskelivät maassa ja upposivat ottaman mutakylpyjä. Kun valkoiset pystyttivät lennätinlinjoja, pylväissä oli pian tukku karkeaa puhvelinkarvaa ja kovasta puskemisesta pylväät kaatuilivat. Mutakylvystä noussut uros oli paakkuinen ja syntisen ruma - mutta hetkeksi tyytyväinen.

Jos lauman vaelluksilla sattui lumimyrsky, lauma ajautui laaksoihin tai kanjoneihin etsimään suojaa. Rajuilmat saattoivat kääntää tuulia äkkiä niin että lauman johtajan suuntavaisto petti. Näin kävi tarinan mukaan noin miljoonapäiselle pohjoisen laumalle, joka eksyi syvälle Kanadan puolelle Albertaan ja paleltui vähitellen. Mahtava kasa luita jäi todistamaan harharetkestä. Kerran suurehko lauma ajautui Wyomingissa De Smet -järven jäälle, ja hukkui jään pettäessä. Järvi saastui vuosikausiksi haisten niin pahalle että intiaanit lopettivat kalastuksen kokonaan. Salamat tappoivat myös puhveleita usein kasapäin koska ne kerääntyivät rajumyrskyn ajoiksi tiiviisiin rykelmiin. Mutta puhveli osaa myös säännöstellä elintoimintojaan ilmaston mukaan. Nykyisetkin puhvelinkasvattajat tietävät että puhvelinaaraat voivat pidätellä vasojen syntymistä pitkäänkin odotellen parempaa säätä.

BIISONIN VIHOLLISET


Biisonin luontaiset viholliset olivat vähissä. Tervettä laumassa pysyttelevää puhvelia ei yksinäinen susi, harmaakarhu, puuma, eikä muu peto saanut nujerrettua. Mutta kuten aina, sudet valikoivat laumasta sairaat yksilöt ja ajoivat niitä sitkeästi erilleen laumasta. Vasta silloin saattoi puhveli vähitellen uupua. Sairaat yksilöt, naaraat ja keskenkasvuiset joutuivat useimmiten susien saaliiksi. George Catlin kuvaa erästä taistelua, jossa korvia myöten läpipurtu vanha puhvelihärkä puolusti hiipuvaa elämäänsä susilaumaa vastaan tuntikausia ravistellen eri puolille ruumistaan pureutuvia susia pois aina uudelleen. Taistelu jäi kesken katsojien poistuttua. Kaksi metriä korkea ja kolmisen metriä pitkä eläin oli puolustuskykyinen luonnon voimapakkaus.

Metsästäjät panivat jo varhain merkille että puhvelin kaato tuliaseillakin vaati erittäin tarkan laukauksen valtavien hartioiden yläpuolelle, jossa arimmat elimet, kuten munuainen, sijaitsevat. Intiaanien taitava jousenkäyttö oli tehokasta sekin vain silloin kun nuoli osui tarkalleen kohdalleen. Luotien tai nuolien satuttama puhveli laukkasi tavallisesti vielä satoja metriä kuolettavasti haavoittuneena ennen kuin siinä alkoi näkyä uupumisen merkkejä. Voimansa tuhlanneena, se lysähti viimein polvilleen, ja jos osuma oli tarkka, sieraimista valuva veri kertoi että puhvelin päivät olivat luetut. Puhvelin tiedetään toipuneen vielä lantioluu täysin murskaantuneena. Sen sitkeys ja parantumiskyky olivat uskomattomat, mutta se oli avuton kiväärien edessä.

Biisonien viholliset olivat sudet, taudit, eksyminen ja metsästäjät. Pahin oli valkoinen mies uusine kivääreineen. Karjarutto hävitti pariin otteeseen valtavia laumoja Nebraskassa 1825 ja 1858. Lähes kaikki eläimet Fort Laramiesta länteen satojen neliökilometrien alueella tuhoutuivat. Ihmisen sytyttämät preeriapalot olivat myös vaaratekijä. Pahin preerioilla riehunut palo oli vuoden 1865 roihu, jonka sytytti kenraali Mitchell joukkoineen suivaantuneena huonosta menestyksestä intiaanitaisteluissa. Intiaanien savustamiseksi tarkoitettu palo levisi laajalle alueille. Pillastuneet biisonilaumat syöksyilivät sinne tänne tuhoutuen luonnonesteisiin tai tukehtuen savuun tulen saartamana kanjonissa tai rotkossa. Arviolta miljoona eläintä kuoli tässä ihmisen aiheuttamassa tuhossa.

Luonnollisten vihollisten kannalta oli otollisinta pyydystää lihava puhveli vasikoimisen aikaan keväällä. Silloin naaraat puolustivat vasikoita rohkeasti unohtaen oman turvallisuutensa. Myös talviset upottavat nietokset tiesivät vaikeaa aikaa puhvelille, jonka kantokyky paksussa lumessa oli heikko. Se upposi syvälle kinoksiin ja oli helppo saalis ajavalle susilaumalle, karhulle tai lumikengillä liikkuvalle metsästäjälle. Terve aikuinen puhveli harvoin joutui susilaumankaan saaliiksi. Viime vuosikymmeninä Wood Buffalo Parkin alueella tehdyt tutkimukset osoittavat että susien tappamista yhdestätoista puhvelista yhdellä oli keuhkotauti, toisella jalka poikki, kolmannella oli ampumahaava, viisi oli jo vanhusta ja joukossa oli kolme nuorta vasikkaa.

TAPPAMISEN TAHTO


Romanttisesti hehkutettu lännen valtaus perustui yksinkertaisiin taloudellisiin vaikutteisiin. Se oli väistämätön seuraus uudisasukkaiden maan tarpeesta. Pitkään Missisippi oli rajana, josta länteen aukesi intiaanien harvaan asuttamat preeriat. Valkoisten tunkeutuminen villiin länteen alkoi vähitellen luonnollisia väyliä pitkin. Vuoden 1858 vankkuriteiden oppaassa puhuttiin "puhveleiden tiestä, jota seurasivat intiaanit ja viimein valkoinen mies". Miljoonien puhveleiden käyttämät reitit urautuivat vähitellen selviksi teiksi, joita ensimmäiset pioneerit seurasivat länteen. Jo 1800-luvun alussa jokunen valkoinen metsästäjä rohkeni tulla verottamaan puhvelilaumoja lännen preerioille. He olivat sitkeitä pioneereja, vuoristolaisia ja ammattimetsästäjiä, jotka puolittain alkuperäisväestön elintapoja noudattaen selvisivät ankarissa olosuhteissa. Mutta tilanne muuttui nopeasti. Tultaessa 1800-luvun puoliväliin, ammattimainen puhvelinmetsästys kiihtyi yhä kasvavan siirtolaisten tulvan täyttäessä intiaanien ikimuistoiset metsästysmaat. Aluksi tarvittiin vain lihaa ruokkimaan uudisasukkaita, sittemmin tilalle tuli metsästys nahkojen vuoksi. Huolimatta lukuisista sopimuksista, joita valkoiset tekivät eri intiaaniheimojen kanssa, intiaanipolitiikan viimeinen tarkoitus oli heidän elintapansa hävittäminen. Valkoinen rasismi oli aluksi maiden riistoa, lupauksia, petkutuksia, sitten vastustuksen lisääntyessä avointa sotaa. Armeijaa ja yksityisiä vapaaehtoisjoukkoja käytettiin intiaanien ajamiseksi sopimattomiin reservaatteihin. Lännen valtauksen pontimena oli yksinkertaisesti maan valtaaminen. Jotkut intiaanit olivat kaukonäköisiä. Jo 1840-luvulla eräät ennustivat että puhvelit katoavat valkoisen miehen metsästyksen seurauksena. Joidenkin mielestä se oli hullua puhetta. Arvioitiin että 1860-luvulla puhveleita oli vielä noin 25-50 miljoonaa päätä. Useilla intiaaniheimoilla oli kuitenkin ollut suuria näkijöitä, jotka olivat ennustaneet hevosen tulon preerioille, valkoisen miehen saapumisen intiaanien maille, puhvelien tuhon ja intiaanien asteittaisen häviämisen. Mutta vielä 1850-luvulla laumat virtasivat loppumattomina tummina virtoina preerioilla. George Catlin ehdotti jo 1840-luvulla hyvin idealistisesti että intiaaneille ja puhveleille olisi varattava suuri luonnonsuojelualue, jossa ne voisivat elää valkoiselta mieheltä rauhassa. Myös hän joutui näkemään jo varhain miten alkuperäisluonnon asukkaineen kävi. Hän itse näki miten hänelle aina ystävällinen mandana-intiaanien heimo hävisi sairauksien ja vihollisten hyökkäyksien seurauksena lähes tyystin 1838.


NAHANKANTAJA - LIHAVARASTO


Valkoinen mies oli järjestelmällinen tuhoamisvimmassaan - kuten aina. Intiaanit eivät voineet kuvitella että puhveleita metsästetään huvikseen tai vain kielten takia. Mutta tämänkin he saivat nähdä vuosikymmenien vieriessä. Koska maatalous ja karjanhoito olivat vielä alkutekijöissään 1860-luvulla, helpoin elatus lohkesi biisonien metsästyksestä. Metsästäjät tekivät sopimuksen jonkun yhtiön tai tukkukauppiaan kanssa, varustivat itsensä ostaen telttansa, aseensa ja muonituksensa ja lähtivät vuotuiseen pyyntiin. Tavallisesti seurue oli pieni, vain metsästäjä, joka kaatoi saaliin, ja nylkijä tai pari, jotka ottivat nahan talteen. Nahkojen menekki kasvoi nopeasti koska idässä oli kysyntää paksuille ja lämpimille nahoille, joista saattoi valmistaa hienoja vaatteita tai laukkuja. Erään turkisyhtiön edustaja tuotatti nahkoja New Yorkiin ja ajelutti avoimia myyntivankkureita Broadwayllä - markkinointi oli tehokasta ja nahkat olivat pian muodissa.

Valkoisten metsästys oli aluksi säädyllistä; myös lihat otettiin talteen. Siitä luovuttiin koska varastointi ja kuljetus tulivat kovin kalliiksi. Lihat saivat mädäntyä preerioille - haaskoja syövät pedot ja linnut elivät näinä vuosina ylellisyydessä eikä saaliin etsiminen tuottanut huolta. Suuret kauppakeskukset, kuten St. Louis, Chicago ja St. Paul vastaanottivat kiihtyvässä määrin puhvelin nahkoja. Esimerkiksi 1850 American Fur Company lähetti 100000 nahkaa St. Lousiin. Hinta vaihteli 2-5 dollarin välillä nahalta. Tämä oli vaatimaton alkusoitto kasvavien metsästäjämäärien tulitukselle, joka oli murhaavimmillaan vasta 1870-luvulla.

Amerikkalaisen puhvelin laumat jakaantuivat neljään suureen ryhmään: puhuttiin pohjoisesta, tasavaltalais- (republican), Arkansasin ja eteläisestä Teksasin laumasta. Pohjoisen lauman keskus oli Montanassa ulottuen Kanadan puolelle Albertaan. Eteläinen lauma vaelsi aina syvälle Teksasiin. Arkansasin lauma löytyi Kansasin ja Coloradon tasangoilta ja tasavaltalaislaumat Nebraskan ja Wyomingin preerioilta keskuksenaan intiaaneille pyhä Paha Sapa, Mustat Kukkulat ja Yellowstonen laaksot. Jotkut puhuivat vain kahdesta päälaumasta: pohjoisesta ja eteläisestä. Ensin valkoiset metsästäjät tuhosivat järjestelmällisesti eteläisen lauman. Tuskin ainuttakaan puhvelia oli jäljellä syvällä etelässä vuonna 1881. Puhvelien tasangot muuttuivat nopeasti piikkilanka-aitausten saartamiksi pihvikarjan laidunmaiksi. Olosuhteet olivat etelän valtioissa edullisemmat ja sää miellyttävämpi kuin pohjoisessa. Siksi laumojen tuhoaminen kävi nopeammin kuin lähes subarktisessa pohjoisessa.

Tappaminen saattoi olla siistiä ja tuottoisaa. Metsästäjät ampuivat kivääreillä puhvelit, jotka harvoin ryntäsivät karkuun vaikka laumasta lysähti polvilleen yhä useampi eläin. Vasta kun kiväärien melu kasvoi kovaksi lähti lauma hitaasti liikkeelle. Ne, joiden mielessä oli todellinen urheilumetsästys, omaksuivat intiaanien ajometsästyksen hevosilla, ja ratsastivat hurjaa ravia pakoon pyrkivän lauman sivustassa ampuen erilleen saadun puhvelin kylkeen. Ajometsästyksessä oli riskinsä; hevonen saattoi joutua liian lähelle biisonia, joka yhdellä raskaan sarvipään koukkauksella saattoi halkaista hevosen vatsan kahtia. Hevosen jalka voi osua preeriakoiran koloon, jolloin metsästäjä putosi ja saattoi jäädä tallatuksi hevosen karatessa alta pois. Vain intiaanien kouluttamat ajohevoset pysähtyivät siinäkin tilanteessa ja odottivat ratsastajaa huolimatta uhkaavasta vaarasta. Mutta urheilumetsästäjät olivat eri maata kuin laumoja työkseen tappaneet. Ammattimetsästäjä asetti raskaan kiväärinsä tuelle ja ampui yhdeltä istumalta niin paljon puhveleita kuin kykeni.

Metsästäjälegendat alkoivat levitä. Jim McNancy ampui 99 päätä yhdeltä paikalta, Doc Auguhl 81, John Edwards 75, mutta paras oli kuitenkin Vic Smith, joka tappoi 107 puhvelia yhdeltä istumalta tunnissa. Muuan Dickinson seurueensa kanssa teurasti 5000 päätä kahdessa vuorokaudessa - sekin lienee eräänlainen kielteinen ennätys. Hyvä metsästäjä saattoi rikastua yhden metsästyskauden aikana melkoisesti sillä ammuttuaan 5000 puhvelia, hän sai nahasta ehkä 3 dollaria. Tienesti vuodessa oli siten 15000 dollaria, joka tietenkin jaettiin ampujien ja nylkijöiden ja mahdollisten apumiesten kesken. Mutta tämä oli huipputulos edullisissa olosuhteissa. Keskinkertaisen metsästäjän hyvin elääkseen täytyi ampua tuhatkunta eläintä kaudessa. Varusteetkaan eivät olleet ilmaisia, niihin kului 1000-1500 dollaria. Tarvittiin hevosia, muuleja kuljetukseen, vankkureita, telttoja, ruokaa, aseita ja panoksia. Hyvä kiväärikin saattoi maksaa lähemmäs 100 dollaria.

Metsästäjien määrä nousi tasaisesti aina 1880-luvulle asti, jolloin laumat olikin jo tuhottu suurelta osin. Tehokas ammattimetsästys tappoi biisoneita yhdeksän miljoonaa vuosien 1872-74 välisenä kiivaana metsästyskautena. On arvioitu että vielä 1880-luvun alussa metsästäjiä oli eteläisen lauman kimpussa viitisen tuhatta. St. Paulin ja Chicagon nahkamarkkinoille tuli kuvaavasti nahkoja seuraavasti: 1881 12000 nahkaa, 1882 35000-40000 nahkaa ja 10000 parkittua taljaa, 1883 6-7000 nahkaa ja 1500-2000 parkittua taljaa, 1884 2500 nahkaa, ei juuri taljoja ja 1885 kumpaakin oli tarjolla vain rippeet. Kun tultiin 1880-luvun puoleenväliin, laumat olivat kadonneet, mutta harva uskoi miten täydellistä hävitys oli ollut kunnes se oli pakko tunnustaa - lihasato oli korjattu talteen.

Kun vuonna 1882 5000 metsästäjää vielä hankki elantonsa puhvelinmetsästyksellä, 1883 monin paikoin oli metsästyksestä luovuttava ja siirryttävä muille aloille. Kenties oli ryhdyttävä farmariksi tai muutettava kaupunkeihin tai hankittava elanto rosvouksella ja muilla arveluttavilla puuhilla. Pohjoisessa taas vielä 1883 nähtiin yksi valtava 750000 yksilön lauma Yellowstonen lähettyvillä matkalla kohti Kanadan rajaa. Ankara metsästys verotti senkin lauman olemattomiin. Ehkä 5000 päätä selvisi Kanadan puolelle kesäksi. Moni metsästäjä kärkkyi laumojen paluuta 1883 suotta - eläimiä ei kerta kaikkiaan enää ollut.


GOOD OLD WEST


Metsästäjät olivat kirjava joukko miehiä, jotka halusivat rikastua äkkiä. Jokunen lännen legenda, kuten "Buffalo Bill" Cody, teurasti puhveleita Kansas Pacific -yhtiön tiliin 1867-68 ampuen omien sanojensa mukaan 18 kuukauden aikana 4280 buffaloa. Kuuluisaksi muodostui hänen ja Billy Comstockin välinen kahdeksan tunnin kilpailu biisonien kaadossa. Kilpailun lopuksi Buffalo Bill julistettiin voittajaksi - voittotulos oli 69 kaadettua eläintä. "Hurja Bill" Hickok oli toinen puolimyyttinen lännen legenda, jonka piti metsästää puhveleitakin jotta voisi kustantaa kalliin elämänsä. Molemmat Billit olivat dandyjä, joille oli tärkeää korea puku ja mukava elämäntapa. Lännen historiasta tuttuja nimiä vilahtelee metsästäjien joukossa: Johnny Cook, Charlie "Lonesome" Reynolds, Charlie Rath, John Mooar ja Joe McCombs olivat vanhan polven metsästäjiä, "old timers".

Mutta näiden ammattilaisten ohella tavallinen metsästäjä saattoi olla maanviljelijä, joka hankki leipään levennystä helpolla, mutta vaaroja sisältävällä metsästyksellä. Erityisesti vuoden 1873 laman purressa, moni köyhä farmari lähti kokeilemaan onneaan preerioille. Metsästys oli aluksi tuottoisaa ja muodosti talouden selkärangan monissa keskilännen valtioissa. Biisonin nahat olivat Kansasin osavaltion tärkein kauppa-artikkeli parhaina metsästysvuosina 1871-72. Puhvelinmetsästyksen keskukseksi muodostui 1872 Kansasiin perustettu Buffalo City, joka myöhemmin kastettiin uudelleen ja sai nimekseen Dodge City. Nahkakaupan keskuksesta se muuntui nopeasti levottomaksi lainsuojattomien suosimaksi karjakaupungiksi.

Puhvelinmetsästys oli myös aristokraattien suosiossa. Tsaari Aleksanterin poika, suuriruhtinas Aleksis, tuli Moskovasta asti metsästysretkelle länteen 1872. Hänen varalleen haalittiin siouxeja ruuan ja lahjojen voimalla satapäin asumaan tiipiikylässä luomaan aitoa lännen tunnelmaa. Buffalo Bill piti huolen viihdytyksestä ja opetti ruhtinasta ampumaan biisoneita. Jokaista kaatoa juhlittiin samppanjalla ja Buffalo Bill saattoi vain toivoa että kaatoja jatkuisi koko päivän. Näyttäviä puhvelinajoja järjestettiin, joissa suurruhtinaskin osoitti viimein taitonsa kaatamalla puhveleita laukassa. Venäläiseen ylhäisöön tekivät suuren vaikutuksen "Amerikan arojen punanahkaiset kasakat".

Hienoissa vaunuissaan vierailevat aristokraatit olivat vain eksoottinen poikkeus preerioiden arkielämässä. Metsästyksen arkeen kuului jatkuva pyssynpauke, laukaus minuutissa ei vielä säikyttänyt laumaa liikkeelle. Aseet kehittyivät; aluksi käytettiin jopa suustaladattavia kivääreitä tai haulikoita, sitten tulivat markkinoille takaaladattavat kiväärit, ja viimein makasiinikiväärit, lännenelokuvista tutut winchesterit. Asetehtaat toivat markkinoille raskaita uusia kivääreitä. Springfieldin karbiinit ja 44:n ja 45:n kaliiperin kiväärit olivat jo tehokkaita tappoaseita. Sharpin ylpeys oli 7 kg:n tuettava kivääri, "Big fifty", jota kutsuttiin myös leikkisästi "ammu tänään, tapa huomenna -kivääriksi", sillä sen kantomatka oli hyvässä lykyssä useita kilometriä, ja sillä saattoi hyvällä onnella kaataa puhvelin vajaan kilometrin päästä.

Puhvelinmetsästys saattoi olla unohtumaton kokemus, jopa humalluttava elämys, kuten monet ovat sitä kuvanneet. Francis Parkman joutui intiaanien yleisen innostuksen valtaan nähtyään ensimmäiset suuret laumat: "Yhä uudelleen sinä aamuna kaikui huuto: puhveleita, puhveleita! Keskipäivän aikaan tasanko edessämme kuhisi tuhansista biisoneista, häristä, lehmistä ja vasikoista - kaikki paeten kun lähestyimme niitä... Hetkessä olin keskellä pilveä puolittain tomun salpaannuttamana ja ällistyneenä lauman ryntäyksestä; mutta olin metsästyksestä humaltunut enkä enää välittänyt mistään muusta paitsi biisonista."

LAJINSA VIIMEISET

Syntitaakkansa kannettavana buffaloiden nopeassa joukkoteurastuksessa oli myös rautateillä. Niiden rakentaminen länteen alkoi 1860-luvulla ja neljä reittiä saatiin valmiiksi 1883, ensimmäisenä Union Pacific Central, joka kulki Nebraskasta San Franciscoon. Kaikki rautatiet halkoivat hyviä biisonimaita. Rautateiden rakentajat tarvitsivat ruokaa. Yhtiöt palkkasivat metsästäjiä hankkimaan liharuokaa biisoneista, joita vaelteli aivan rautatien vieressä. Tällaisessa virassa mm. Buffalo Bill toimi jonkun aikaa. Mutta sen lisäksi rautatiet toivat huvimetsästäjiä sankoin joukoin. Kaikki harrastelijatkin halusivat kaataa muutaman buffalon elämässään. Kymmenen taalaa maksava kiertomatka Fort Leawenforthista Sheridaniin sisälsi useita seisahduksia, joiden aikana saattoi ampua puhveleita mielinmäärin.

Vuosina 1865-1880 teurastettiin tällä tavoin miljoonia eläimiä. Rautateitse tapahtuva nahkojen kuljetus kiihdytti ja kiihdytti kaupallista tarvetta. Biisoneita ammuttiin kätevästi junan ikkunoista. Saaliista ei juuri piitattu, mutta tavaksi tuli ottaa herkullinen kieli talteen . Intiaanit päättelivät tästä että valkoinen mies ei ole järjissään. Heidän oli vaikea ymmärtää miksi valkonaamat tappoivat huvin vuoksi eläimiä. Heille jokainen tapettu biisoni merkitsi ruokaa, suojaa ja elämän jatkuvuutta. Intiaanien kannan ilmaisi kaunopuheisuudestaan tunnettu Seattle: "Olen nähnyt tuhansien buffaloiden mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta. Minä olen vain villi, enkä ymmärrä, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin buffalo..."

Intiaaneille yksi ainoa eläinlaji tarjosi kaiken oleellisen: asumuksen tarveaineet, ruuan, vaatetuksen ja polttoaineen. Kun preeriaintiaani tappoi puhveleita, niistä otettiin kaikki talteen. Nahka parkittiin, kuivattiin ja ommeltiin suonille yhteen ja näin saatiin tiipii lämpimäksi. Osa nahoista käytettiin makuualustoiksi ja vuoteiksi. Virtojen varsilla asuvat heimot yhdistivät käsiteltyjä nahkoja puolikaaren muotoisen kehikon ympärille, ja näin valmistui kevyt vene. Liha syötiin osin tuoreena, osin kuivattuna. Se viipaloitiin pitkiksi suikaleiksi ja kuivattiin aurinkoisella ja tuulisella paikalla tai savustettiin. Siihen lisättiin luuydintä ja kuivattuja marjoja. Näin valmistettiin pemmikaania, jonka valkoiset metsästäjätkin tunsivat ja käyttivät sitä proteiinipitoisena eväänä. Käsitellystä buffalon nahasta saatiin lisäksi asusteet, puvut, säärystimet, mokkasiinit ja laukut. Erityisesti kaulanahasta tehtiin kilpiä, koska nahka oli siinä kohtaa paksuinta. buffalon mahanahoista saatiin vesileilejä. Karvat punottiin köysiksi tai satulavöiksi. Sarvista sai kauhoja, lusikoita, raapimia tai kuppeja. Luista valmistettiin työkaluja maanmuokkaukseen, neuloja ja nuolenkärkiä ennen kuin rautakärkiä ilmestyi myytäväksi. Jänteet otettiin myös talteen, niillä oli moninaista käyttöä naruina ja niitä liimattiin jouseen vahvikkeeksi. buffalon kakkarat poltettiin preerioilla, joilla oli vähän polttopuuta saatavilla. Kaviotkaan eivät menneet hukkaan, niissä oli tahmaista ainetta, jota käsittelemällä saatiin liimaa. Biisonin karkeasta kielestä tehtiin hiusharjoja ja biisonin öljyistä rasvaa käytettiin hiusöljynä. Puhdistettu kallo nostettiin kotialttarin ylimmälle paikalle. On laskettu, että puhvelista saatiin ainekset yli kahdeksaankymmeneen tarve-esineeseen.

Intiaanien suhde biisoniin oli totaalisesti toinen kuin valkoihoisen. buffaloa palvottiin elämän pyhänä lähteenä ja veljenä. Intiaanien maailma oli monin tavoin ekologinen; kaikki elämä muodosti loputtoman verkoston, jossa jokaisella oli tärkeä tehtävänsä kokonaisuuden tasapainon kannalta. Eläimiä ei tapettu huvin vuoksi. Mandanoiden ja muiden heimojen buffalotanssi ja muut pyhät menot ovat muistona siitä miten yhteys buffaloihin pidettiin "yliluonnollisin" keinoin yllä, ja buffalotanssit muodostivatkin oleellisen osan preeriaheimojen uskonnollisista rituaaleista.

Kuumeisen kiihkeä ja tappava kausi puhveleiden metsästyksessä oli 1870-luku. Markkinat kyllästettiin nahoilla, metsästäjien määrä kohosi huippuunsa. Laumat harvenivat sekä etelässä että pohjoisessa. Teksasin villi karja hävisi 1880-luvun alkuun mennessä, tilalle tuli kesy karja, pitkäsarviset, joita oli neljännesmiljoona päätä 1870-luvulla. Viimeiset biisonilauman rippeet metsästettiin 1885 mennessä pohjoisvaltioissa. Sen jälkeen preeriat olivat tyhjiä, puhveleiden nostattama tomu oli pysyvästi laskeutunut ja miljoonien eläinten kavioiden kumu oli kaikonnut lopullisesti.

LOPPU JA...


Nahkakauppa loppui, mutta jäljellä olivat luut. Nekin kerättiin kaupalliseen käyttöön. Vuosina 1884-91 luita saatiin 5 miljoonaa, ne olivat peräisin lähes miljoonasta biisonista. Luut jauhettiin lannoitteeksi ja käytettiin teollisuudessa sokerin puhdistukseen. Mutta siihen loppuikin buffaloiden vetoapu Pohjois-Amerikan talouselämässä. Markkinat olivat kirjaimellisesti kalunneet puhtaaksi buffalolaumat. Muutama valveutunut valkoinen suojelija yritti kiinnittää viranomaisten huomiota katoavaan eläimeen, mutta mihinkään toimenpiteisiin ei pitkään aikaan ryhdytty. buffalosta tuli Amerikan sivilisaation uhrieläin.

Taloudellinen laskelmointi oli selvää ja karua: jokainen kuollut buffalo merkitsi kuollutta intiaania, ja jokainen kuollut intiaani oli hyvä intiaani. Tässä logiikassa ei ollut aukkoja. Kenraali Phil Sheridan, kovimman intiaanipolitiikan kannattaja, yllytti tappamaan buffalot: "Antaa heidän tappaa, nylkeä ja myydä kunnes biisonit ovat kuolleet sukupuuttoon, koska se on ainoa tapa tehdä pysyvä rauha ja taata sivilisaation eteneminen."

Sivilisaatio eteni ja preeriaintiaanien elämäntapa tuhoutui ravinnonlähteen häviämisen myötä. Kaksi erilaista kulttuuria ja luontosuhdetta eivät voineet elää sovussa rinnakkain. Teknologisesti ja miesylivoimaltaan voimakkaampi tuhosi heikomman. Intiaanit tungettiin intiaanisotien jälkeen ahtaisiin reservaatteihin, joissa heidän elämänsä kadotti mielekkyytensä. Intiaanien elämäntunnetta kuvaa kiowa-päällikkö Satantan puhe, jonka hän piti 1867 Medicine Lodge Creek-rauhanneuvotteluissa valkoisten kanssa: "En halua asettua aloilleni. Pidän preerialla vaeltamisesta. Siellä tunnen itseni vapaaksi ja onnelliseksi, mutta kun asetun aloilleni, menetän voimani ja kuolen...Nämä sotilaat kaatoivat metsämme, tappoivat buffalomme, ja kun näen sen, tuntuu kuin sydämeni halkeaisi surusta; olen murheellinen." Satanta kuului niihin, jotka valitsivat mieluimmin kuoleman itsemurhan kautta kuin epäoikeudenmukaisen rangaistuksen.

Ammattimetsästäjät tyhjensivät preeriat puhveleista. Yhä useammin intiaanit palasivat tyhjin toimin metsästysretkiltä. Intiaanien hätä oli syvä; puhveleita ei enää ollut, eivätkä reservaatteihin toimitetut valtion vuosikorvaukset ja ruokalähetykset riittäneet. Niistä vastaavat intiaaniagentit olivat säännönmukaisesti epärehellisiä ja kähmivät varat taskuihinsa. Intiaanit inhosivat myös teuraskarjan lihaa. Monet valkoisetkin myönsivät että buffalon liha oli monin verroin parempaa.

Elämän tarkoituksen riisto merkitsi preeriaintiaaneille tyhjäkäyntiä turhauttavissa reservaateissa, jotka olivat tavallisesti kaukana heimon alkuperäisistä asuinalueistaan. Heidän uskontonsa kiellettiin, tavat, kulttuuri ja arvot kumottiin, ja heitä pakotettiin nopeaan sopeutumiseen valkoiseen yhteiskuntaan, maanviljelyyn ja taloudellisten omistusoikeuksien kaikkivaltaan. Kun uusi paiute-profeetta Wovoka valoi uutta uskoa intiaanien elämänmuodon ja puhveleiden palaamiseen visioissaan 1880-luvulla, monet preeriaintiaanit kääntyivät nopeasti tähän ns. henkitanssi-uskoon. Mutta usko sammui nopeasti, muutamia lauman rippeitä ilmaantui yllättäen Pohjois-Dakotaan 1883, mutta ne metsästettiin pian viimeistä yksilöä myöten.

Kun pieni intiaanipoika kysyi vanhemmiltaan: "Minne kaikki buffalot ovat kadonneet?, hän sai kuulla perinteisen lohduttavan vastauksen. "buffalot ovat paenneet suuren vuoren alle maanalaiseen luolaan, mutta ne nousevat takaisin preerioille kun valkoiset ovat lähteneet", vanhemmat vakuuttivat. buffalolaumat eivät palanneet, eivätkä valkoiset lähteneet vaan lisääntyivät ja täyttivät maan. Intiaanien viimeinen toivo nujerrettiin Wounded Kneen verisessä loppunäytöksessä 1890, jossa Minneconju-siouxit sairaan Isojalan johdolla ammuttiin raa'asti lumiselle kentälle. Intiaanit ja buffalot hävisivät vapailta preerioilta yhtäaikaa. Viimein kävi selväksi kaikille että puhveleita oli 250 päätä. Niitäkin vielä salametsästettiin niin että kertakaikkinen sukupuuttoon häviäminen oli lähellä. Vuonna 1891 laskettiin buffalokannaksi 1091 eläintä, mutta tieteellinen retkikunta löysi 1903 enää 34 biisonia. Archie Fire Lame Deer kertoo omaelämäkerrassaan, että hänen isoisänsä löysi vuonna 1910 Corn Creekin kanjonista Etelä-Dakotasta viimeisen villin puhvelin, joka säntäsi karkuun ja juoksi itsensä hengiltä.

Mutta jotkut ovat aina kaukonäköisiä. Pend d' Oreille -intiaani Walking Coyote palasi kerran vuonna 1873 retkeltään Mustajalkojen maasta mukanaan viisi biisonivasikkaa, jotka olivat eksyneet hänen leiriinsä. Hän otti ne mukaan kotiinsa ja kasvatti niistä 13-päisen lauman, jonka hän myi parille valkoiselle karjatilalliselle. Nämä muutamat eläimet olivat kantajoukkona laumassa, josta muodostettiin paljon myöhemmin 1900-luvun alussa suojeltu lauma.

...UUSI ALKU


Amerikan kansallismuseon johtajan William Hornadayn ansiota paljon on, että uljas laji ei hävinnyt kokonaan. Kongressi yritti jo vuonna 1874 tehdä lopun painajaismaisesta biisonin tuhoamisesta, mutta presidentti Ulysseus S. Grant siirsi lakia veto-oikeudellaan. Toimenpiteet siirtyivät useaan kertaan ja teurastus jatkui. Lopulta saatiin aikaan buffalon rauhoituspäätös vuonna 1894. Yhdysvaltojen hallitus antoi biisonien suojeluun 50000 dollaria vuonna 1902. Tänään suojeltu kanta on vahvistunut nopeasti, niin että arviolta lähes 200000 buffaloa vaeltelee luonnonsuojelualueilla ja yksityisten tiloilla. Yksityisiä bisonin kasvattajia USA:ssa on noin tuhat. Ongelmat eivät silti ole loppuneet. Biisoneissa on havaittu joitakin loisia, jotka verottavat kantaa. Yellowstonen alueella taas biisonit ovat karanneet suojelualueelta maanomistajien tiluksille, joissa niitä on surutta ammuttu satapäin vanhaan amerikkalaiseen ammu ensin-kysy sitten -mallin.

Suurimmat laumat löytyvät Wood Buffalo-puiston alueelta Suuren Orjajärven läheltä Kanadasta, jossa oli parhaimmillaan yli 15000 päätä, josta tautien heikentämä kanta on pudonnut kolmannekseen. Nämä buffalot ovat suurelta osin preeriabuffalon, buffalon, ja metsäbuffalon (Bison Bison Athabascae) risteytymiä. Pieni puhdas metsäbuffaloiden kanta pidetään erillään muusta laumasta. Montanan National Bison Range kannattaa 550 buffalon populaatiota. Oklahoman Wichita Mountains Refuge kokoaa turviinsa 1500 päätä. Yellowstonen alueella, jossa eläimiä on ollut aina pleistoseeniseltä ajalta lähtien, on nykyään 4000 biisonia. Pohjois-Dakotassa sijaitseva Custer State Park ruokkii 1500 eläintä ja Wind Cave National Park 500 yksilöä. Muilla suojelualueilla on pienempiä laumoja.

Biisoni on tehnyt vahvasti paluuta myös yksityisten ranchereiden tiloille. Buffalo vaatii paljon tilaa, mutta joillakin sitä on. Mediamoguli Ted Turnerin tilalla Montanassa on 5700 eläintä. Pieniä laumoja kasvatetaan nykyään niinkin erilaisissa ilmasto-olosuhteissa kuin Havaijilla ja Alaskassa. Myös Euroopassa kasvatetaan pieniä laumoja. Kylmiä talvia kestävä biisoni viihtyy myös Suomen olosuhteissa. Ensimmäinen 12-päinen lauma tuotettiinkin Loimaalle Belgiasta vuoden 1998 kesällä. Sittemmin pieniä laumoja on kotiutettu muualle Suomeen. Nähtäväksi jää, miten hyvin vieras eläin sopeutuu uusille laidunmailleen. Biisonin kasvattaminen on muuallakin kuin Pohjois-Amerikassa osoittautunut taloudellisesti kannattavaksi. buffalon lihassa on vähemmän rasvaa kuin nautakarjan pihvissä ja vähemmän kolesterolia kuin kanan lihassa. Lisäksi buffalolaumat muokkaavat terävillä sorkillaan maata, joka rikastuu. Monivuotiset kasvit menestyvät paremmin buffaloiden kuin nautakarjan laidunmailla. Myös buffaloiden vanhat veljet, intiaanit, ovat perustaneet yhdistyksiä kokoamaan puhveleita reservaatteihin. buffaloiden siirtämiseen ei ole laillisia esteitä, mutta hinta voi olla köyhälle liikaa: kunnon biisoni maksaa 6000 mk. Jotkut ovat vaatineet suurten avointen suojelualueiden perustamista vähän asutetuille alueille Montanasta Teksasiin. Suojelun henkinen sanoma ilmenee tämän päivän intiaanin sanoissa: "Veli buffalo piti meidät hengissä ja vaatteissa, suojasi asuntomme ja oli seuralaisemme. Se maksoi siitä, nyt on meidän vuoro ylläpitää sitä."

Buffalon lisääntymistä ja leviämistä rajoittavat vain käytössä olevat sopivat laidunmaat. Yhtenäinen preeria ekologisena alueena tuhottiin perusteellisesti 1900-luvun alkuun tultaessa, joten suuria alueita ei ole tarjota suojelluille eläimille. Parinsadan tuhannen eläimen rippeet ovat muistona 50 miljoonan eläimen muinaisesta valtakaudesta tasangoilla. Veljesside siouxien tatankan ja intiaanien välillä on yhä olemassa, joskin vain ironisena muistona: buffalo ja intiaani elävät tarkoin rajatulla ja suojellulla alueella ikään kuin valkoisten antaman luvan varassa. Enemmistö ihmisiä ei ole vielä tosissaan kysynyt onko valkoinen mies saanut tämän mandaatin hoitaa ja tuhota elämää kaupallisten tarpeittensa mukaan itse Jumalalta vai onko se looginen seuraus länsimaisen kulttuurin alkuperäisestä kielteisestä suhteesta luontoon. Intiaaneilla on oma, kokemuksen karaisema mielipiteensä.

RAIMO A NIKULA, 2001 


KIRJALLISUUTTA



Billington, Ray Allen: Westward Expansion. Macmillan, 1974.
Catlin, George: North American Indians. Penguin Books, 1989
Cody, William: En själfbiografi. Niloé, 1988.
Driver, Harold: Indians of North America. University of Chicago Press, 1961.
Edmunds, David R. (ed.): American Indian Leaders. University of Nebraska Press, 1980.
Geist, Valerius: Buffalo Nation: History and Legend of the North American Bison. American Library Association, 1998.
Hassrick, Royal B.: Nordamerikas Indianer, Bernces, 1976.
Kolehmainen, Alfred: Perinteistä suurriistan pyyntiä Länsi- ja Pohjois-Siperiassa. Kolehmainen, 1990.
Lamar, Howard R.: The Reader's Encyclopedia of the American West. Thomas Y. Crowell Company, 1977.
LameDeer, Archie & Erdoes, Richard: Gift of Power. The Life and Teachings of a Lakota Medicine Man. Bear & co, 1992.
Mails, Thomas E.: The Mystic Warriors of the Plains. Mallard Press, 1972.
National Geographic. Vol.186, NO.5/November 1994.
Newby, Eric: A Book of Travellers'Tales. Picador, 1986.
Parkman, Francis Jr.: The Oregon Trail. Penguin Books, 1982.
Rachas, Eugene: Preerioiden intiaanit. Uusi kirjakerho, 1972.
Sandoz, Mari: The Buffalo Hunters. University of Nebraska Press, 1978.
Shelby, John: The Conquest of American West. George Allen & Unwin Ltd.,1975.
Svarta Hjorten: Den Heliga Pipan. Författar Förlaget, 1978.
Thörn, Bertil: Tatanka. Indiansk tragedi. (Red.) Yvonne Svenström, Bokförlaget PLUS, 1979.
Washborn, Wilcomb E.: Handbook of North American Indians. Vol.4. Smithsonian Institution, 1988.
Webb, Walter Prescott: The Great Plains, Ambasada sad, Beograd, 1959.
Wilson, James: The Earth shall weep - A History of Native America, Picador, 1998.
Wissler, Clark: The American Indian. Oxford University Press, 1922.
World of Wildlife: The North. Wanderers of Prairie and Desert. Orbis Publishing, 1972.

Frank H. Mayer ja Charles B. Roth muistelevat biisonin metsästystä
Kaikkea mahdollista, mm. biisoninkasvatuksesta
Biisonista karjatilallisille
Biisoni Kanadassa - metsäbiisoni
Biisoni takaisin luontoon USA:ssa
Biisoniin liittyviä biologisia ja lääketieteellisiä tutkimuksia
Charles M. Russellin maalauksia lännestä
Miten biisoni hyödynnettiin?
Biisonin luiden kauppa
Legenda Valkoisesta Buffalosta
Sekalaisia linkkejä



Tekijän kotisivulle