Aika on taikaa

Taolaisuuden mukaan Tao rakastaa kaikkea, mikä on pehmeää, taipuvaista, himmeää, muhkuraista, mutkittelevaa, luonnonmukaisen itsepäisesti etenevää ja näennäisesti kaoottista. Länsimainen ihminen rakastaa kaikkea, mikä on kovaa, kiiltävää, sileää, suoraviivaista, nopeasti liikkuvaa, tasasuhtaista ja järjen hallittavissa ja ennakoitavissa. Valitettavasti taolaisuus ei voittanut uskontojen kilpajuoksua. Joku muu voitti. Siksi tänä päivänä suosituimmat rakennusmateriaalit ovat lasi ja teräs. "Modernit" arkkitehtoniset ratkaisut jättävät esimerkiksi hissikuilun ja hissin mekanismin näkyväksi: ecce homo, tässä on ihmisen kehityksen tarkoitus, konehuone paistaa läpi (Sanomatalo Helsingissä) - katsokaa, elämän ydin on löytynyt, aikakauden jumala liikkuu hydraulisesti ylös ja alas. Rakennuksen pinta, sen muodot, suhteet ja yhteys rakennuksen ajatukseen tai ideaan, on toissijaista. Arkkitehtoniset saavutukset ovat vain säilytyskennoja virtaavalle talouselämän tilapäisille tuotteille tai monumentteja kulttuurin heikentyville viesteille ("notkahtanut hangaari"- Kiasma Helsingissä). Arkkitehtikilpailujen menestyneimmät toistavat samaa lasi/teräs kaavaa niin kauan kuin sosiaalista tilauskantaa riittää. Kun Nokia menee joskus konkurssiin, sen omistamat sadat rakennukset jäävät kummittelemaan kaupunkien ulos- ja sisäänmenoteiden varsille. Ehkä niiden seuraavat asukkaat ovat sopeutujien aatelia, toimistorottia, jotka ovat erikoistuneet lajikehityksessään syömään piitä. Kun ne paskantavat, ulos tulee siistejä, kovia siruja, raps, raps, raps.

Ihan oma lajissaan

Elolliset järjestelmät heikkenevät, rakennetaan systeemejä, jotka tuhoavat elämää ja ihmistä itseään. Se on normaalia ja luvallista koska länsimainen ihminen on niin tavoitteensa määritellyt. Onko tavoite sitten lajin itsetuho? Ja jos laji on menossa itsetuhoa kohti suostuvatko kaikki siihen, ja onko silloin millä tahansa anarkistisella toiminnalle oikeutuksensa jotta elämä voitaisiin pelastaa niiden käsistä, jotka eivät ymmärrä sen merkitystä eivätkä osaa arvostaa sitä, mikä on annettu?

Maapallon elollinen järjestelmä toimii itseään uusivalla, kestävällä, kaikkea elollista yhdistävällä tavalla, eikä ihminen näytä löytäneen paikkaansa tässä järjestelmässä. James Lovelockin Gaia-hypoteesin mukaan se voi merkitä sitä, että elollisen järjestelmän itseohjautuvuus ja itsepuolustus voi sylkäistä itselleen haitallisen lajin pois järjestelmästään. Maailmassa alkaa olla jo paljon niitä, jotka toivovat juuri sitä joko tietoisesti tai tiedostamattaan.

Aikaisemmat kulttuurit eivät tavoitelleet hyötyä. Heimokulttuureissa metsästyksen ja viljelyn hyöty jaettiin kaikkien kesken joskus korostuneen altruistisin periaattein. Ketään, köyhintäkään, sairainta tai kykenemätöntä ei jätetty ruokkimatta jos vain mahdollisuuksia oli. Maa, vesi ja riista olivat yhteistä ja ne kuuluivat kaikille. Maailman ongelmien perusjuuret ovat länsimaisen ihmisen ylivalta, tämän ihmislajin omituisten ominaisuuksien leviäminen yli maapallon, omistussuhteiden jakautuminen jyrkästi, länsimaiden riisto ja taloudellisen kasvuideologian kannustama luonnon monimuotoisuuden tuhoaminen, ahneus, yksioikoinen rationalismi - ja liikakansoitus. Maailma ei lopultakaan kärsi kolmannen maailman "alikehittyneisyydestä" ja takapajuisuudesta vaan hallitsevan länsimaisen kulttuurin tavasta tunkea arvonsa joka paikkaan ja sillä tavalla saastuttaa jokainen siitä poikkeava kulttuuri omalla väkivaltaisella ja yksiulotteisella eetoksellaan.

Denaturoitu elämä

Länsimainen ihminen "keksi" maanomistuksen, joka on kaupankäynnin kohteista nykyisin primitiivisimpiä. Kaupankäynti on laajentunut nyt ilman omistukseen. Tänään myydään ilmassa olevaa värähtelyn tilaa, jota puhelin, tv- ja digilaitteet tarvitsevat ja joihin niiden äänen ja kuvan siirtokyky perustuu. Näyttää siltä, että ennen pitkää ihminen täyttää maapallon jokaisen neliösentin omilla keinotekoisilla rakenteillaan, valtateillä, asuntoalueilla, golf-kentillä, mikä-missä-miten-puuhamailla. Sekään ei riitä vaan pian täyttyvät ilmassa olevat värähtelytaajuudet höpinällä ja ala-arvoisella musiikilla. Ihmisellä on pakollinen luonnon ja luonnollisen elämän tuhoamistarve ja psykopaattinen viihdyttämispakko kun oma minuus tyhjenee, ja luontohan inhoaa tyhjiöitä. On olemassa sisäänrakennettu käsky muuttaa luonto luonnottomuudeksi, ihmisen moniulotteiset tarpeet ja olemuksen rikkaus yksiulotteiseksi, ohjattavaksi, mekaaniseksi ja robottimaisiksi ennustettaviksi liikkeiksi ja lopulta ihminen nihiloitavaksi non-entiteetiksi, jonka sisään työnnetään tekniikkaa. Tämä kehitys johtuu viime kädessä siitä, että ihmiseen on jo saatu ympättyä käsitys ihmisen koneenkaltaisesta olemuksesta. Tiede, joka on tätä markkinoinut tekniikan ja talouselämän kanssa, vetäytyy puoliovelasti vastuusta ja sanoo poliitikkojen olevan syypäitä. Ihmisessä on mekaanisia toimintoja, käsivarren voi nähdä vipuna, aivot informaatiota prosessoivana elimenä, mutta nekään eivät erikseen eikä yhdessä tee ihmisestä konetta. Vain ihmisen mieli, joka on käännetty aina yhteen suuntaan tekee sen.

Jo kauan sitten ennakoitiin kapitalismin seuraavaa vaihetta, joka voi olla suuryhtiöiden, trustien valtaa. Kun kansallistunne heräsi 1800-luvun vallassa, se liitti yhteen yhteistä myyttejä, historiaa, kieltä ja tapoja ja tottumuksia omaavia ihmisjoukkoja, joka määritteli itselleen kansallisvaltion rajat ja tehtävät. Mutta 1900-luku kulutti puhki kansallistunteen kun pääoman liikkuvuus ja työmarkkinoiden synnyttämä uusnomadismi irrotti ihmiset ensin paikallisilta juuriltaan, kotiseudultaan ja viimein omasta kansallisuudestaan. Globaali kehitys tekee viimein sen, että oma identiteetti käy tarpeettomaksi ja siirrytään yhtiö-identiteettiin. Syntyi default-ihminen, jossa oli kaikkien tuntemat perusvalinnat jatkuvasti päällä - eikä mahdollisuuksia muuttaa niitä näppäimistöltä koska hänellä ei ole käyttöoikeuksia omaan koneeseensa. Kansainvälisesti liikkuva koulutettu väestö vaelsi maasta ja mantereelta toiselta tekemään niitä samoja asioita, joita on tarjolla jokaisessa "kehittyneessä" maassa ja kohta kaikkialla, samalla tavalla, samoilla ehdoilla, samaan aikaan, viihdyttäen itseään samoilla kanavilla. Yhtenäinen maailmankylä oli syntymässä, mutta ei McLuhan edes unissaan pystynyt sen varjoja kuvittelemaan. Suuryhtiöiden toiminta ja kilpailukyky perustuu tuttuihin asioihin länsimaisen ihmisen lyhyestä historiasta: tehokkuuteen, hyödyn maksimointiin, nopeuteen, vaihtuvan tiedon, informaation ja juoksevien asioiden jatkuvan päivitykseen, luonnon ja ihmistyövoiman raakaan hyväksikäyttöön.

Ihmisen logiikka menee aivan liian yksinkertaisesti eteenpäin. Ihanteen mukaisesti tavoite koetaan ensin ihanteelliseksi, siihen satsataan voimia, se saavutetaan. Piste, sanoo logiikka. Tosiasiassa tapahtuu niin, että ihanne luodaan, se yritetään toteuttaa, siihen väliin puuttuu moni tekijä, joka muuttaa ihannemuodostusta Muistettakoon, että Freudilla egon ideaali on ihanteellisten superegon ideaalien toiveiden toteutuma. Kukaan ei kuitenkaan ole yliminäisen egonsa toiveen toteutuma. Ihmisten luomat yhteiskunnat eivät ole sellaisia. Mikään ei toteudu niin kuin alkuperäisessä ihanteessa oli nähty, mutta se riittää pitämään yllä yhteisöjen kollektiivista ihannetta, illuusiota. Jokainen sosiaalinen systeemi, niin Suomessa kuin muualla länsimaissa, sisältää varjoja, negatiivisia suorituksia, hyväksikäyttöä, mikä tarkoittaa käytännössä johtajiensa armotonta itsekkyyttä, epärehellisyyttä ja rahan saalistusta jne. - kaikkea inhimillistä. Yhteiskunta kuittaa tämän "normaalina", ja on siis hyväksynyt tämän piileväksi periaatteekseen. Se on varjo, joka kapitalismin auringosta heittyy ja jota ei mikään demokraattinen lainsäädäntö tai sosiaalinen valvontasysteemi saa koskaan kiinni - eikä ole kiinnostunut saamaan.

Teollisuus noudattaa lakeja sikäli kun siitä on niille hyötyä, muuten ei. Keinoja kiertää lakeja, joita yhteiskunnat pystyvät vaivoin ylläpitämään saati valvomaan tehokkaasti, on lukuisia eikä yhteisten ja yksittäisten korporaatioiden ristiriidoista useinkaan tule rikkomusten vakavuutta vastaavia rangaistuksia. Kapitalismi toimii usein harmaassa välimaastossa; todennäköisesti yllättävän suuri osa yritystoiminnasta on lain rajan molemminpuolista toimintaa. Puhutaan globaalitalouden psykopaattisista yhtiöistä, jotka elävät ja toimivat kuten psykopaattiset yksilöt laista, säännöistä, inhimillisestä kärsimyksestä ja loukkauksista piittaamatta. Ne elävät kuin räjähtäneet narsistiset yksilöt. Kun tällaista toimintaa rajoitetaan, yhtiöt etsivät uuden paikan, jossa lait ovat vielä väljiä tai hakusessa. Valtiot sallivat mitä vain, joka nostaa niiden bruttokansantuotetta ja joka näyttää hyvältä budjetin laskemissa ja kuulostaa kivalta uutistenlukukinkereissä.

Länsimainen ihmistyyppi sellaisena kun kova kapitalismi sen haluaisi esittää korostaa ihmisen täydellistä sosiaalista sopeutumista. Sopeutuminen saadaan aikaan massiivisilla, yhtenäisillä koulutusputkilla, johon sukupolvimassoja tungetaan kuin lihamyllyyn opiskelemaan tietotekniikkaa, taloushallintoa, taloushallintoa ja tietotekniikkaa ja vähän mediakulttuuria ja robotologiaa. Hypnoottisesti aikakausi tolkuttaa että tieto on välttämätöntä eikä pienintäkään kritiikkiä tiedosta, tiedon hankkimisen, tutkimisen ja jakamisen menetelmistä tai alistussuhteista näy missään. Useimmat eivät hanki loppututkintoa sen vuoksi, että "totuus" kiinnostaa, miten asiat oikeasti ovat. Tutkinto on vain laskelmoitu keino lähteä liikkeelle kilpailemaan asemista, rahasta ja ammattimenestyksestä ja vähän kunniastakin jos sitä on jaossa. Tutkinnoilla voi ostaa uskottavuutta vaikka ajateltua, koettua sanottavaa olisi minimaalisesti. Koulutusputkista, sivistysteollisuuden liukuhihnoilta tulee nielaistua oman aikakauden ihmisen ennakkoluulot, asenteet ja hybris siistissä, piippailevassa älypaketissa. Tieteellinen maailma taas sinänsä seuraa aikakauden käskyjä: muuta kaikki konkreettiseksi, hylkää elämän moniulotteisuudet, kerroksellisuus, ihmisten ja luonnon ja ihmisen välisen suhteen kompleksisuus ja tee siitä yksiulotteinen, oikaistu kaava. Sitä seuraamalla massat vieraantuvat itsestään ja kun vieraantumista ja kärryiltä putoamista tapahtuu monella tasolla, yhteiskunta kutsuu samaisen tieteen laatimaan raportteja ja tutkimuksia siitä miten asiantila voitaisiin korjata.

Jos joku on estottomasti maailman yhtenäisyyden kannattaja ja EU-fani, katsokaa euroviisuja. Sehän heijastaa jos mikä, mitä seuraa siitä kun kaikki ovat sisäistäneet yhtenäiset odotukset siitä, millainen "musiikki" miellyttää mahdollisimman monia ja mitä pitää tehdä, jotta keskiarvoinen yleisö ostaisi "sinut". Sama mikä tapahtuu joka vuosi euroviisuissa, tulee eurooppalaisen ihmisen kohtaloksi muutenkin - synteettinen, kimalteleva mössö alkaa levitä ihmisten fyysiseen ympäristöön. Mutta kun se on siellä, on se jo aikaisemmin ollut ihmisten mielissä ja yhteiskuntakoneiston kollektiivisessa alitajunnassa. "Millainen musiikki" voidaan kääntää yleisemmälle kielelle "millainen elämänmenon kulissi". Ja kansa voi huutaa suosikkinsa voittajaksi ja edustajat parlamenttiin, mutta laimea kansanvalta joka on käytännössä harvainvaltaa, ei maailmaa muuta.

Arkkia rakentamaan

Metaforisesti yhtenäistyvän maailmankulttuurin alueella vesi nousee, uhkakuvat muuttuvat tosin nopeasti symbolisesta yhdenmukaisten arvojen tulvimisesta konkreettisiksi. Ihminen luonnon valtiaana on ollut huono herra, itsekäs, ylimielinen ja tuhoava - kuin plantaasin omistaja neekeriorjiaan kohtaan. Luonto panee vastaan ja pyrkii palauttamaan jatkuvasti muuntautuvaa tasapainoa, joka on miljoonien vuosien kiertokulussa saavutettu. Ihmisen asema luonnon osana ei toimi, ihminen työntää päätään ulos luonnon luomasta kuvusta. Napajäätiköitä uhkaa kiihtyvä sulaminen, joka nostaa vääjäämättä vedenpintaa kaikkialla maailmassa. Kulunut vuosi 2005 oli jo monen mielestä hätkähdyttävää luonnon teutarointia täynnä. Ilmaston lämpeneminen, syksyjen muuttuminen leudoiksi ja pitkiksi. Arkinen havainto on, että talvi ei saa enää kunnon otetta pohjoisesta maastamme. Siirrymme pikku hiljaa krooniseen välivuodenaikaan, joka ei ole kevättä, ei kesää, ei syksyä eikä talvea - jotain epämääräistä siltä väliltä. Mitähän vaatteita kannattaisi ostaa tällaiseen sekavuodenaikaan? Synteettiset kalossit? Onko se symboli mitä meille yleensäkin on tapahtumassa?

Tapaninpäivän 2004 tsunami aloitti traagisen sarjan luonnon katastrofeja eikä loppua ole näkyvissä. New Orleansia tuhonnut hurrikaani Katrina oli vain yksi sarjassa. Luonnon häiriintymisen ja ihmisen kulttuurin tasapainon välistä riippuvuutta ei haluta nähdä ja selitykset kulkevat satumaisten tilastollisten vaihtelujen maailmassa.

Ekologian tultua viralliseksi oppiaineeksi yliopistoihin ja samalla populaariksi uudeksi näkemykseksi, se lisäsi tietoamme luonnon ja ihmisen välisistä suhteista, mutta se ei pysty muuttamaan valtarakenteita eikä poliittisen eliitin maailmankuvaa. Se elää omaa elämäänsä. Ernst Haeckelin määrittelemä termi ekologia on kirjaimellisesti "maailman taloudenhoidon tutkimista", mutta tämä taloudenhoito on vielä pahasti rahatalouden ja valtioiden itsekkyyden ja kilpailumentaliteetin jaloissa. Niin kuin ennenkin on nähty, vasta kriisin edessä maailma yhdistyy ja voimavaroja kootaan, mutta tämä ambulanssi voi olla jo aivan liian myöhässä..

Ns. normaalitieteen reaktio esimerkiksi kasvihuoneilmiön edessä on ollut kuvaavaa. Aluksi sen mahdollisuus torjuttiin kovan tieteen tasolla. Näytöt puuttuvat osoittamaan sitä, että satunnaisilla lämpötilojen nousulla ja ilmaan päästetyillä hiilidioksidipäästöillä olisi mitään kausaalista yhteyttä. "Pitkäaikaiset tilastot osoittavat..." Tilastojen mukana on varmasti mennyt arvokasta tietoa kaatopaikalle nimeltä Sattuma. Mitä ilmeisemmäksi ilmiö käy, sitä mukaa tieteen edustajat pikku hiljaa vaihtavat leiriä ja viimein sieltä pullahtaa ulos tutkimustuloksia, jotka sanovat, että ilmiö on todellinen ja viimein kädenväännön jälkeen enemmistö tieteilijöitä hyväksyi ikävän asian: muutos on ihmisen aiheuttama. Käykö niin, että Nature -lehden viimeisessä numerossa, joka julkaistaan juuri ennen kuin New York uppoaa aaltoihin (Aino Kassinen profetoi näin joskus 60-luvulla), julkaistaan varovainen artikkeli, jossa kasvihuoneilmiötä pidetään mahdollisena hypoteesina - tosin vain yhtenä mahdollisena. Sama prosessi käydään läpi monien muiden kiisteltyjen ilmiöiden kohdalla. Ei, ei, ja vielä kerran EI! - ja sitten jyrkkä Ehkä, pitää tehdä lisää kokeita, havaintoja, tietoa pitää kerätä... Ja lopuksi Todistetusti, ilman muuta, Yes, of course, näin on, johan sen Tiedekin on toteen näyttänyt. Mutta elämä on perin pragmaattista eikä teoreettinen jahkailu saa estää ihmisiä ja hallituksia ryhtymästä toimiin. Olemme siirtyneet asiantuntijavaltaan, jossa keskenään jyrkästi erimielisiltä tieteellisiltä tahoilta odotetaan yksiselitteistä vastausta milloin mihinkin. Oikeastaan tieteen logiikka menee usein: ei, ei, EI ja vielä kerran KYLLä! Ihmiset käyttäytyvät odotettavasti koko maapalloa uhkaavan katastrofin edessä: he ostavat yhä katumaastureita ja öljyn tuotannon globaalisen tyrehtymisen ollessa näkyvissä, hankitaan kakkos- ja kolmosautoja, jotka kuluttavat yhä bensiiniä, lentävät lomalle yhä kauemmaksi tuhansia litroja satasella kuluttavilla lentokoneilla ja rakentavat/rakennuttavat isompia taloja, jotka vaativat enemmän lämmitystä - ja useimmat vielä öljyllä tai sähköllä. Tästä tulee mieleen että on vain hyväksyttävä pakko ihmiskunnan viisaimpana opettajana.

2000-luvun lehdistön ihanneihminen

Uuden raharahvaanvallan aikakauden merkkeinä on syntymässä täysvieraantunut ihmistyyppi, joka voidaan ehdollistaa mihin tahansa yhteiskunnan ja talouselämän luoman tarpeen tuottamiseen ja kuluttamiseen. Vanha, piilevä aggressio voittaa, vallata ja olla ensimmäinen, levittää oma juttu kaikkialle, joka niemeen, notkoon, saarelmaan, jokaiseen tajuntaan samat tv-ohjelmat, raivokas materian vatkaaminen keittiöissä, Kämppien sisustuksissa ja pakkoviihdytysohjelmissa saa uusia muotoja, mutta paras kanava sotien puutteessa on taloudellinen kilpailu ja kilpailu asemista. Kilpailun tehtävä on lisätä voittoa, voitto tuo menestystä, joka mitataan rahalla, esineillä ja omistuksilla. Menestynyt ihminen samastuu yhä enemmän menestystä tuovaan koneistoonsa, esineisiin, joita pystyy rahoillaan hankkimaan, korkealaatuisiin symboleihin, joiden kautta hän toivoo oman elämänsä laadun myös nousevan. Jo 60-luvulla huomattiin: "The people recognize themselves in their commodities; they find their soul in their automobile, hi-fi set, split-level home, kitchen equipment." (Herbert Marcuse). Sielu pakenee kiiltävään pintaan. Keittiöt alkavat muistuttaa laboratoriota, jossa häärii useimmiten naispuolinen valkotakkinen assistentti laittamassa pernahuttua.

Mutta elämänlaatu ei nouse koska ihmisen sisäisyys jää samalle primitiivisyyden asteelle kuin se on aina yksiulotteisessa kapitalismissa ollut. Menestynyt rakentaa kaksikerroksisen talon itselleen ja perheelleen. Talo muistuttaa 60-luvun seurakuntataloja - kokoa, korkeutta ja varusteluja tulee koko ajan lisää. "Avarammat talot ja rikkinäisimmät kodit" -syndrooma kielii esineellistämisen tuomasta sisäisestä tappiosta. Talon korkeus ja leveys kasvaa, ikkuna-ala suurenee ja ulos näkee yhä paremmin - mutta kuka olisi katsomassa aisteillaan ulos kun pään sisäinen jättömaa on täynnä kamaa?. Vauras ihminen ei oikein mahdu mihinkään, ei tietenkään, hän on aina "matkalle jonnekin" - ja liekö sekin pienoiskoossa samaa kuin se, että ihminen ei mahdu luontoonsa. Samastuksen esineiden ja materian laadukkuuteen toivotaan muuttuvan alkemistisesti oman sisäisen minän laadun joksikin paremmaksi. Ihminen on mitä hän syö ja missä hän asuu, mikä on hänen tittelinsä työelämässä ja millä peltilaatikolla hän ajaa. Kun mahtitalon lainasta on kuudennes maksettu, perhe hajoaa ja kukaan ei pääse nauttimaan asumistason noususta, eivätkä ylväät puitteet eikä edes kymmenen tuhannen euron häät tuoneet kestävyyttä parisuhteeseen, joka menee omia todennäköisyyden viitoittamia ratojaan. Kesämökkikään ei ole enää ekologisesti mielekäs, se on vain pienikokoinen omakotitalo, jossa pitää olla kaikki tekniikka. Sisäisten arvojen ja kokemusten ("rakkaus") tilalle on hiipinyt ulkoistettu näytteillepano ("häät"), joka vilkkuvalona ympäristölleen, sukulaisille ja läheisille, viestii, että nyt on asiat ok, asiaan on sijoitettu sitä ainoaa, joka ratkaisee - rahaa. Tänään (2006) USA:n kansalaisen häät maksavat keskimäärin noin 19000 dollaria ja vieraita on tilastojen mukaan 186. Suomi tullee hyvin tiiviisti perässä. Yli puolet avioliitoista hajoaa melko alkuvaiheessa - ja nykyään yhä useampi pari eroaa muutamien avioliittovuosien jälkeen. Eläköön tilastot.

Kaikkialla tapahtuu arvojen konkretisoimista ja se, mikä on suurinta, menestyneintä, mainituinta, näkyvintä, kovaäänisintä ja tunnetuinta, on parasta. "...jokaista aineellista tai henkistä arvoa, joka jossain suhteessa on suurin, pidetään juuri siitä syystä myös parhaimpana ja etevimpänä", sanoin kauan sitten vanha narisija Pitirim Sorokin. Ja toisaalla sama mies sanoo:" Kaikissa suurissa kulttuureissa esiintynyt rappion merkki on korkean laadun korvaaminen suunnattomalla määrällä, sisäisen arvon korealla ulkokuorella." Esineellistämisen kierre tiivistyi silminnähden jo 90-luvulla ja nyt olemme huipulla - vai onko oikeampi sana pohjalla? Ajassa ilmenevä kornit ulkoistamisen yhtälöt menevät näin: rakkaus=häät; ihmisen kypsyystason ja tulevan menestyksen ennustemittari=koulunumero; viisaus=oppiarvo; henkinen suuruus=asema hierarkiassa; voima=punnerrusten määrä, tahto=poljettujen ihmisten määrä. Patjojen valistaja lupaa mainoksessaan oikean patjan tuovan kahdeksan parannusta nukkujan elämään. Unen onnistuminen = patja. Ei mainintaa siitä että nukkujan psyykellä on jotain tekemistä nukkumisen onnistumisen kanssa...Ja mikä oli hetki sitten muodikkain sana yhteiskunnan perustoimintojen turvaamiseksi? Palvelujen ulkoistaminen, yhteisyyden, yhteisen huolenpidon karsiminen ja siirtäminen rahan motivoimien voimien haltuun. Yhteiskunta sirpaloidaan ja jaetaan sen toiminnot niille, joita kiinnostaa vain raha. Sen myötä elämisen laatu muuttuu väistämättä ja visailun kohteena on kysymys, mihin suuntaan? Ja kaikkein pahin on tietysti yhtälö: annettu (rakennettu) mielikuva=todellisuus. Sama koskee mediaa ja siellä esiintyviä poliitikkoja ja johtajia, puheet ovat vain julkisuuteen suunnattua retoriikkaa ja pönötystä, josta todellisuus voi olla jo kaukana, mutta useimmille esiintymisrituaalit riittävät vakuuttamaan.

On kuin ikivanhat riitit voimakkaamman ylivertaisuudesta olisivat nousseet ylös haudastaan, mutta luulen, että Nietzsche olisi inhonnut tätä vinksahtanutta yli-ihmisyyden apinointia koska voimakkuudessa ja laadukkuudessa ei ole kuin yksi ulkoistunut ulottuvuus. Biologinen saalistusvietti pukeutuu raakaan taloudelliseen saalistukseen ja aggression purkamiseen mekaanisiin ammatillisiin suorituksiin, jotka lisäävät pärjäämisen tunnetta ja tilitapahtumien numeroita.

Ensin työväestö taisteli itselleen kahdeksantuntisen työpäivän 1900-luvun alkupuolella, nyt ihmiset taistelevat työpaikastaan siirtymällä vapaaehtoisesti 16-tuntisiin työpäiviin, joiden tuloksena oman yhtiön liikevaihto kasvaa 1,7%; työntekijät motivoidaan vain rahan avulla ja isojen yhtiöiden johtoporras kuorrutetaan optiomiljoonilla ja piilevä rahaliikenne Cayman-saarille on vilkasta. Siinä voi olla totuus: ilman miljoonia kukaan ei niin tylsää työtä jaksa tehdä. Ihmisen kannalta tämä elämäntyyli merkitsee typistymistä koska vain muutama perustoiminto otetaan käyttöön ja muu jätetään heitteille. Lojaalisuus ei kohdistu enää arvoihin, joita ei ole, ei myöskään sosiaalisiin sidosryhmiin, jotka ovat vain oman pyrkyryyden astinlautoja, vaan työnantajaan, josta on tullut keinotekoinen puolijumala, jota lähestytään kumarassa ja peläten oman työpaikan puolesta, Yhtiö, Konserni, Firma, Valtio. Ihmisenä oloa, toisen ihmisen kanssa elämisen taitoa tai peräti maailmassa viihtymistä tai kehittämistä ei tarjota koulutusputkissa oppiaineena. Sitä pitää oppia elämässä tai elää mitään siitä oppimatta. Kehittymättömyyttä ja uutta barbaarisuutta peitellään ulkoisin avuin ja koulutuksen suoman tittelirunsauden, laskelmoivan oveluuden ja läpitunkevan pragmaattisuuden taakse, mutta se on vain ohut pintasilaus, joka ei petä ketään. Maailmassa on yhä enemmän sanavalmiita ihmisiä, poliitikkoja, ammattikeskustelijoita ja sananselittäjiä. Nykypäivän urheilijakin osaa selitellä tekojaan ja epäonnistumisiaan vuolaammin kuin PR-ammattilainen 20 vuotta sitten. Sanat virtaavat, tekniikka niiden välittämiseen on räjähtänyt käsiin, mutta sanottavan sisältö on köyhtynyt.

Mitä kapeamman putken läpi ihmisen mieli muokkaantuu, sitä tehokkaammin ja keskitetymmin hän tekee työtään muurahaisena ihmiskeon käytävissä ja lokeroissa. Ja sitä kapeamman ja arvostelukyvyttömämmän siivilän läpi hänen mielensä rakentuu ja lopputuloksena on se, että koulutuksen liukuhihnalta tulee tasapäisiä nappuloita valmiina uppoamaan releiksi sähköisiin koneistoihin. Ihmisyyden laatu hälyttää keskeneräisyyttä, pakoa todellisesta maailmasta tekniikan leluihin, viihteen suurkulutukseen ja abstraktioiden viihdyttävään, etäiseen maailmaan tai numeroiden alistamaan hyödyn maailmaan. Suhde maapalloon, äiti-Maahan on kaiken keskenjäämisen alkujuuri kuten äiti-suhteen katkeaminen keinotekoisesti ihmiselläkin on monen neuroosin ja käyttäytymishäiriön lähde. Pojat lähtevät maailmalle, ihmiskunta avaruuteen tuhottuaan sitä ennen todennäköisesti kaiken mahdollisen. Olemmeko kuitenkaan kaikki keskenjääneitä poikia, Puer Eternuksia? Ja kuka tuolla maailmankaikkeudessa haluaisi nämä uusiksi naapureikseen?

Uskon ja tieteen metaliitto

Länsimaiden aatteellisena pohjavirtauksena voi nähdä kaksi näennäisesti toisilleen vastakkaista liikettä, jotka kuitenkin mitä ilmeisimmin ovat likeisesti sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Kristinuskon pitkän aikavälin merkitys oli siinä, että se asettui aikaisemman matriarkaalisen, feminiinisen maakosketuksen synnyttämän uskon vastavoimaksi nostamalla uskon kohteeksi täysin absoluuttisen transsendenttisen patriarkaalisen jumaluuden, joka puhdistettiin kaikista siteistä maahan, ihmisyyden juuriin. Tämän symbolisen kuvaston huippuna on tietysti se, että edes Jumalan poika ei saanut olla kuolevaisen miehen siemenestä vaan oli "neitseestä syntynyt" - ei täältäpäin vaan samaa sarjaa kuin ufo. Ilmeisesti kristinuskon aikaan oli tapahtunut jo täyskäännös ihmismielen kollektiivisessa suhteessa olemassaoloonsa: se mikä oli tässä ja nyt, oli pahaa, ihmisen ruumis tarpeineen, haluineen ja elämän suhteellisuuden (ekologian) verkostossa kiemurtelevana olentona.

Hyvää ja tavoiteltavaa oli täydellinen vieraus kehollisuudesta ja luonnosta tai kontrolloivan mielen ylivalta kaikesta muusta. Korkein hyvä oli räikeintä mahdollista poissaoloa maailmasta, se oli tuolla puolen kaiken, mitä voitiin nähdä, koskettaa, aistia ja jopa mitä voitiin ymmärtää. Hyvän ja pahan äärimmäinen keinotekoinen ja todenvastainen mielikuva siirtyi sitten myös poliittisiin systeemeihin ja osaksi nationalistista me -henkeä. Sodat syntyvät vain jos absoluuttinen hyvä koetaan itselle kuuluvaksi ja paha projisoituu viholliseen, jossa sielläkin on vain samanlaisia erehtyväisiä ja puutteellisia ihmisiä, eikä yksiselitteisiä oikeassa ja väärässä olijoita tai voittajia ja häviäjiä ole kuin omassa suljetussa ja värittyneessä mielikuvituksessa, jolle kansallistunne ja historialliset vaihtuvat olosuhteet ovat antaneet perustelunsa. Jumala kallistuu voittajan puolelle kerta toisensa jälkeen ja johtopäätös on se, että jumala on säälittävä opportunisti.

Kristinusko siirsi ihmisen perspektiivin siihen, mikä on mahdotonta ja silti tavoiteltavaa. Kun sekularisaation voima kiihtyi seuraavina vuosisatoina, nousi kristinuskolle näennäinen vastavoima, ihmisen halu tietää varmasti missä maailmassa hän elää. Syntyi tiede, joka edustaa "laitostunutta maallista uteliaisuutta". Tieteen vastakohtaisuus kristinuskolle on ehkä enemmän metodista kuin ajatuksellista. Kristinuskoa ja tiedettä yhdistää - paitsi pitkä yhteinen kulttuuritausta - niiden pyrkimys absoluuttiseen. Absoluuttinen usko ja absoluuttinen tieto kääntyvät molemmissa järjestelmissä omalla tavallaan "totuudeksi", jota on pakko noudattaa, uskoa ja kokea sen vahvistava voima. Pakko taas luo monimutkaisia sääntöjä, normeja ja sisäistettyjä autoritaarisia malleja, joiden kannustamina ihmiset tuhoavat toisiaan, kehittyvät ylimielisiksi ja omista kaventuneista näkökulmistaan huutavat muille: tulkaa tänne, muuten ette ole mitään. Uskonnon ja tieteen totuuden puolustusmuurit kohoavat hetkessä korkeiksi ja syntyy aggressiivinen tarve puolustaa jokaista saavutettua aitoa totuutta, puolitotuutta ja valhetta, jotka kaikki sekoittuvat elämän käytännössä toisiinsa ja ovat osa jokaisen tradition menneisyyttä. On uskon totuus ja tiedon totuus ja vaikka kumpikin on toteennäyttämättä ja aina ikuisesti "tulossa", tilattuna, ei niiden mahti ihmisten mielissä heikkene koska ne sivutuotteina tuottavat "hyviä asioita". Usko tuotti moraalista järjestystä, jota yhteisöt käyttivät hyväkseen ja saivat siitä tukea erilaisille järjestelmille, joissa ihmisen luontaisia, "villejä" voimavaroja muunnettiin "kehityksen" ,"sivistyksen" ja samalla kapitalistisen tuotannon hyväksi. Länsimaisen ihmisen muokkasi nykyiseen konemaiseen valmiuteensa kristinusko, joka kesytti ihmisen villeyden ja luontaisen aistillisuuden ja tiede, joka jatkoi siitä ja vie sen yhteiskuntien tuella äärimmäiseen loppuunsa.

Usko katosi ihmisten mielistä, mutta jäi osaksi sosiaalista systeemiä ikään kuin palkinnoksi menneistä palveluksista kapitalismin synnyttämisessä. Se voi vielä olla ja kerätä verorahat yhä vastahakoisimmilta ihmisiltä. Tiede taas tuottaa materiaalisia namuja, mukavuutta ja vuodesta toiseen uusiutuvia vempaimia ja mahdollisuuden selvitä hengissä 80-80-vuotiaiksi. Tosin yhteiskunta on ottanut 80-vuotiaalta kaiken elämisen mielekkyyden samalla pois joten tulos siltäkin osin on plus miinus nolla. Syntyy pitkiä kärsimyksellisiä viive-elämiä, joiden loppupäässä on vain haperoituvan mielen sumenevaa tyhjyyttä ilman mielekästä olemassaoloa ja tekemistä. Valtiot tekevät parhaansa ottaakseen pois vanhenevien taloudelliset mahdollisuudet elää kunnolla eläkesysteemien romahtaessa. Ja ahnehtiva nuorempi sukupolvi työntää kättä lypsääkseen rahat arviokykynsä menettäviltä vanhemmilta. Äärioikeistolainen sosiaalibiologi ja Linkola huudahtaisivat kuorossa: "Eikö pieni sota tai tsunami tekisi hyvää!". Ekosysteemi yrittää opettaa, että ihminen kasvaa tai tuhoutuu kokonaisuuden mukana, minkä teet pienimmille, teet kaikille, mutta tämä on piccolon piipitystä sponsorivaroilla rahoitettujen sinfoniaorkesterien pauhinassa.

Uskon ja tiedon vuoroveto länsimaissa on johtanut kiihkeään elämästä pakenemiseen ja lajin tuhoutumisen mahdollisuuteen. Kristinusko loi emotionaalisesti vaikuttavan mallin totuudesta, joka on "taivaassa", transsendenssisessa maailmassa, ja tiede jatkoi tästä muuntaen totuuden puhtaaksi maalliseksi, kylmästi mitattavaksi "luonnonlaiksi", joita käytetään hyväksi maailman ja ihmisyyden muuttamiseksi ei-maailmaksi ja ei-ihmisyydeksi.

Tervetuloa tulevaisuus - kyllä se aina menneisyyden voittaa

Maallistumisen jatkeena on ihmisen luopuminen ihmisyydestään ja lähentyminen koneellisuutta. Maailma on tosin jo täynnä yksiulotteisia (voi sanoa myös yksin-kertaisia) ihmisiä, robotteja, niitä ei tarvitse keksiä. Mutta propagoitu valmius nähdä ihminen koneena on lisääntynyt ja sitä valmiutta ovat ruokkineet teknologian, tieteen äpärälapsen kehitys, ja viime aikojen trendikkäin ja eniten mediaseksiä tihkuva tieteenala, biologia. Länsimainen ihminen on ikään kuin taitekohdassa valmiina vaihtamaan "turhan" inhimillisyytensä koneelliseen olomassaoloon. Kuinka paljon on jo ihmisiä, jotka mieltävät kulttuurinsa tarpeettomaksi, vain ikkunan takana välkehtiväksi koruksi, jolla ei ole käytännön arvoa, mutta joka on hyvä muistaa kun jaellaan yhtiön ilmaislippuja Savonlinnan oopperajuhlille? Eikö ihminenkin ole vain luonnon monimutkaisen, mutta ymmärrettävän tuotantoputken päässä häämöttävä biologinen kone, joka pysyäkseen rasvattuna tarvitsee vähän laulunluikauksia, teatterissa istuskelua ja elokuvissa kuhertelua? Mutta naiset ovat asia sinänsä; eikö kolme neljännestä mueseonjohtajista ole naisia, fil.lis. fil.tri? He ovat miesten kulttuurin koruja, vaarattomissa asemissa hoidellen toissijaisia asioita edelleen.

Jos ihmisen ja koneen profetoitu sulautuminen tulee mahdolliseksi, saavutetaan jälleen lisää kiiltävyyttä, tasaista pintaa, kovuutta ja tehokkuutta. Onko ihmisellä valinnanvapautta tulevaisuutensa suhteen vai onko pakko toteuttaa askel askeleelta science fiction -kirjojen lapsellisimmat kuvitelmat? Jos lukee scifi-kirjoja, missä niissä on esitetty jotain mielenkiintoista, joka liittyy ihmisen sisäiseen kehitykseen? Teknokuvittelijat ovat vallanneet puolivirallisen aseman valtioiden profeettoina. Ja jos on "pakko" viedä eteenpäin teknoprofetiaa, mikä tätä kehitystä vie "eteenpäin"? On turha etsiä vastauksia tieteestä, filosofiasta tai uskonnoista; vastauksia on, mutta jokaisen arvaus on yhtä hyvä kuin näiden virallisten selityslaitosten tuotosten antamat laihat näkymät. Ihminen ei tunne itseään, nyt on suoranainen pakko jättää itseoivalluksen tie taivaltamatta ja nauraa sille. Turhuutta on kaikki, mikä ei tuota rahaa. Nykyinen ihmislaji ei osaa sanoa mikä häntä ohjaa, mikä hallitsee mieltä, missä sen alkujuuret ovat. Kun metafyysisen pohjan ymmärrys lakkaa, tukehtuu myös elämän mielekkyys ja jäljelle jää vain absurdeja, ajassa vääntelehtiviä protokoneita. Mielen tyhjyyttä voi paeta vain muuntautumalla tunteettomaksi ja robotisoimalla itsensä. Ja ihmismielen tunteminen, tutkiminen ja ymmärtäminen alkaa olla kohta kielletty alue, tabu. Pian voimme odotella virallisia kieltoja ja rajoituksia oppia tuntemaan itseyttä, ihmisen sisäisyyttä. "Freud oli kaikessa väärässä" - luetaan lehdestä. Raivokkaan lapselliset mielipiteet syötetään ihmisille, joista on tullut uudelleen lapsia valmiina syömään ja juomaan aikakauden letkuista mössönsä. Negatiiviset utopiat toteuttavat itse itsensä. Kuka tai mikä "kehitystä" ohjaa, siinä kysymys, jota voi turhaan huudella isompiinkin hoitometsiin eli puuviljelyksiin - kaiku vastaa sitä samaa.

Ikkunaton maailma

Ihmisten sosiaaliset tarpeet ja terveet vietit ovat kadonneet. Yhteisön asiat kiinnostavat vain poliittisena pelinä, taloudellisena kilpajuoksuna tai rituaalisena työyhteisön palavereina. Yhteiskunnan mekanisoituminen näkyy vapaan aatteellisuuden, eli henkisen vapauden ilmauksien näivettymisenä. Olen taipuvainen näkemään tässä vastineensa luonnon biodiversiteetin kapenemisena kun sademetsiä häviää pelkästään Amazonin alueella 20000 neliökilometriä vuosittain. Kulttuurin sademetsien käy samoin: keskustelu on kuollut ja sitä käyvät vain toisilleen fakkitermejä ja alaviitteitä nakkelevat "asiantuntijat", jotka sulkevat pois sosiaalisten ja kulttuuristen ehdollistumiensa mukaisten ajatuksiensa ylittävät mahdollisuudet. Kaikkialla näkyy ihmisten keskiluokkaisuus, tasapäisyys, samojen arvojen, päämäärien ja kiinnekohtien yhä tiukemmin kiristyvä vaikutus. Ihmiset tapaavat toisiaan vain työn, parisuhteiden rituaalien, perheen pakollisten kuvioiden, konemaisen seksin, yhä etäisemmäksi käyvän suvun tilaisuuksien merkeissä - ja ennen kaikkea silloin, kun hyötyä jaetaan eri osapuolten kesken.

-Terve, mitä pyydät?

-Satatuhatta.

-Ota puolet pois.

-En ota.

-Palataan astialle, moi.

Vanhemmat kiemurtelevat angstissaan tulevien polvien hyväksi ja petaavat näille valmiit paikat, työntävät suosituimpiin koulutusputkiin, ostavat asunnot valmiiksi, keräävät rahastoihin pesämunia ja rojauttavat koko epäonnistuneen elämänsä arvot näille: jatka tästä, poika. On saatu aikaan valheellinen kuva siitä, että kaikki alkaa olla paikoillaan, mitään uutta ei tarvita, asiantuntijat tietävät, tekijämiehet taas tekevät, tiede kertoo totuuksia liukuhihnalta ja media julkistaa asiat sellaisena kun ne maailmalla ovat tapahtuneet. Välikäsien vaikutusta ei osata nähdä ja suodattaa ja tiedon synnyttämisen taustat, historiat, moniulotteiset kytkökset, kontekstit, rajoitukset ja manipuloinnin kohteeksi joutumisen mahdollisuus unohtuvat.

Nuoriso peilaa hyvin ajankohdan eetosta ja toimii symbolisena kärkenä "kehityksessä". Nuorison uudet urheilulajit keskittyvät vauhtiin ja maakosketuksen välttämiseen. Skeittilauta tarjoaa kouluikäisille ensimmäisen kosketuksen asiaan: hienoimmat temput liittyvät - ei suinkaan laudalla pysymiseen - vaan sen avulla hyppäämiseen kaiteelle tai ilmaan ja takaisin laudalle. Nuoriso ei lähde korpeen hiihtämään umpihankeen vaan nousee hissillä huipulle ja laskee hujauksessa alas. Kalle Palanderin elämä on yhtä alamäkeä. Nuoret eivät enää konkreettisesti ja metaforisesti tiedä että elämässä on myös ylämäkiä. Lumilautailusta kumparelaskuun ja kourutrikkeihin, yhä koomisempia mäenlaskun versioita otetaan virallisiksi olympialajeiksi. Seinäkiipeily toteuttaa vanhan vanhempien painajaisen siitä, että "lapset ovat niin hermostuneita, että kiipeilevät seinille". Nuoriso nyplää hermostuneesti kännyköitään kuin raumalaista pitsiä ja tähän triviaaliin välineeseen keskittyvä tuotanto ja kauppa on pienen Suomenkin taloudellinen selkäranka. Ota yhteyttä aina kaikkiin, kaikkialla, kaikin keinoin! Mitä isot tekevät avaruusteknologiallaan - tähtäilevät pois maapallolta - sitä pienet harjoittelevat liikunnallaan ja rimpuilevat maan vetovoimasta pois. Se on oire sekin.

Ja kun nuoriso on vapaalla, se kerääntyy sankkoihin laumoihin harjoittamaan demokraattisten, vapaan yhteiskunnan suomaa yksilöllisyyttä - eli huojumaan esiintymislavan edessä kuin yhtenäinen yksisoluisten massa. Talvilomalla nuoriso vaeltaa kuin suuntavaistonsa kääntänyt sopulilauma, Etelästä Pohjoiseen. Koulun päätteeksi pääkaupunkiseudun koululaiset parveilevat kuin massalentoa tekevät mehiläiset Hietaniemen rantaan - siellä ovat kaikki tekemässä täsmälleen samaa - ja voi niitä, jotka eivät halua sinne - friikkien kohtalo on kova. On sanottu että eletään individualismin kulta-aikaa, kaikki saavat tehdä mitä haluavat, mutta jostain syystä kaikki tekevät laumavaiston sanelemia kahta tai kolmea asiaa. Ainakin nuorisolla on yksi on vakiintunut tehtävä, se jättää vuosittaisten juhliensa jälkeen pullonkerääjille ja kaupunkien puhtaanapitolaitoksille hikisiä työpäiviä. Individualismi ja kollektiivinen laumavaisto ovat sekoittuneet omalaatuiseksi sekasotkuksi. Mihin hävisi aito, terve yksilöllisyys?

Fyysinen minä alkaa näivettyä; armeijassa ei jakseta marssia ja seuraavan Suomen käymän sodan ennusteet ovat huonot kun nuorukaisemme kaatuvat jo varusteiden painon alle. Vihollinen voi laittaa puupanokset piippuihin ja voitto on silti varma. Ammukset säästyvät. Sutkauksen mukaan nykynuoren Cooperintesti on 12 minuuttia ilman kännykkää. Harva suoriutuu, moni reputtaa kun sekä ruumis että kännykkä piippaa. Häiriintynyt nuori tänä päivänä usein viiltelee itseään, vahingoittaa ruumistaan, vetää kokaa nokkaan tai ottaa ruumiin peittävät tatskat. Ruumis ja maailmanruumis eli luonto, on tahrinnan, tuhrinnan, peittämisen, pilaamisen, likaamisen, tuhoamisen, vääntelyn ja muuntamisen kohteena. Ja mitä on muodikas nuorten miesten kaljupäisyys? Jos tukka ei kasva amerikkalaistyylisesti suoraan kulmakarvoista, se pitää niittää kokonaan pois. Hiukset ovat karvoja, kurittomia, niitä pitää kammata, järjestellä, hoitaa, niillä saa pehmennettyä, muunnneltua omaa ulkonäköä. Kaljupäisyys kuuluu nykyhetkeen koska se on viesti: olen täyttä asiaa, minussa ei ole mitään pehmeää, pää kovana, kiiltävänä kivenä hartioiden päällä. Jotain "pahaa" maassa ja aidossa maallisuudessa ja terveessä ruumiillisuudessa edelleen ihmisten kollektiivisessa psyykessä täytyy olla vaikka toisaalta ruumista ainakin pyritään palvomaan ja näennäisesti eletään mitä sensuaalisimmassa kulttuurissa jossa ruumiin nopeasti ohimenevää kauneutta ja sopusuhtaisuutta ja voimaa keinotekoisesti lisätään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Nuoret ovat kroonisesti poissa, hyppelemässä, ilmassa, chattailemassa, kännyköimässä, imemässä 10 suosituinta kappaletta ipodeissaan ja muissa välineiden luomissa kuplamaailmoissaan. Ja se kaikki on suunniteltua valmistautumista jollekin, joka on tilattu tulevaksi. Mutta sitähän nuoret, mitä vanhemmat. Vanhemmatkin ovat poissa, isät ovat töissä, matkoilla, vuolemassa rahaa, kokouksissa tai koijaamassa naisia. Maskuliiniset jumalat pakenevat yhä taivaalle, tavoittamattomiin ja teknisten isien tekniset pojat rakentavat robotteja, jotka osaavat pelata kömpelösti kuin halvaantuneet pingviinit jalkapalloa. Naiset ovat usein maaulottuvuudessa lasten tavoitettavissa, mutta heidätkin tavoittaa aikamme höpöhöpö tehokkaasti ja useat naiset siirtyvät tuottamaan/markkinoimaan/levittämään jotain täysin tarpeetonta ja täysin maskuliinisen maailman tarkoitusperiä täyttävää mössöä. Ja muutenkin naisten ja miesten tasa-arvon kehitys sisäisessä mielessä näyttää pysähtyneen.

Tuotteistettu ihminen hyväksyy vain sen, joka on kaunista ja nuorta, kiiltokuvan todellisuudesta. Malleja tähän jakelee jokakodin nurkkaikoni, mediamaailma, televisio ja tyhjyyttään jumputtavat kaupalliset radioasemat. Lumoutuneena ja hypnotisoituneena kansa palaa nojatuoleihin ottamaan vastaan suggestioiden virtaa. TV toistaa bulkkitavarana yhden läpilyöneen idean, elämäntyylin, sloganin tai trendin miljoona kertaa ja viesti menee väistämättä perille. TV on vastuuton laumahengen ämyri, joka moninkertaistaa aivopesun ja asennemuokkauksen mahdollisuuden. Demokratian yliviljely johtaa tasapäisyyteen ja laumavietin vahvistumiseen niin että jos viime viikolla oli julkkisnaamalla uudet silmälasin pokat, ne löytyvät seuraavalla viikolla aikaansa seuraavan enemmistön naamalta. Ihminen alkaa toimi parvena ja laumana, ei enää yksilönä, jonka oikeuksia varjelemaan demokratiakin aikoinaan kehittyi. Palaamme perusihanteisiin takaisin: kovaa, kiiltävää, sileää, suoraviivaista ja tasasuhtaista. Ihmisen keho on sileä vain nuorena; ruumiin kimmoisuus, tasapainoiset suhteet ja harmonia häviävät useimmilla keski-iän lässähtämisen myötä. Kauneutta ja nuoruutta ei taas saa ympättyä kokeneeseen ja viisaaseen mieleen. Ne jäävät erilleen. Seksi, raha ja viihde tarjoutuvat ainoiksi lohduttaviksi kiinnekohdiksi. Sadat tuhannet nuoret ihmiset tirkistelevät TV:tä nähdäkseen milloin Big Brotherissa alkaa olla seksiä. Luonnottomuuden tultua ihanteeksi, ruumiin leikkelemisestä ja parantelusta on tullut arkipäivän bisnestä Koneen kaltaista olentoa toki kannattaa parannella ja viritellä siinä missä moottoreitakin, mutta elollinen organismi reagoi monin kerroin yksilöllisemmin ja oikullisemmin itseensä kajoamiseen kuin auton bensamoottori. Tästä syystä Mickey Rourke pystyy nykyisin näyttelemään kauhuelokuvissa ilman meikkiä - sen verran veitsen jälki eksyi hänen naamansa juonteissa.

Elämän ikuiseen uusiutumiseen ja yllätyksellisyyteen ei uskota eikä osata siihen vastata tai varautua. Tämänkin taustalla häämöttää pseudousko ihmisen harjoittamasta todellisuuden kontrollista, jota huonommin perusteltavampaa uskoa ei ole. Miksi viralliset asiat ovat aina kaikkein huonompia mahdollisista? Koska ne ovat niin sulkeutuneita omaan absoluuttisuuteensa ja vinksahtaneeseen täydellisyyden mielikuvan esittämisen pakkoon, joka johtaa valheisiin, teeskentelyyn, viallisten, huonosti menneiden asioiden peittelyyn ja koko elämäntunteen vioittumiseen ja harhautumiseen. Hyvät systeemit - kuten luonto - myöntävät erehdyksensä, korjaavat kurssiaan, asettuvat kritiikille, vastavoimille alttiiksi, kestävät sen, oppivat siitä ja kehittyvät. Jos virta ei pääse läpi luonnonesteistä, se muuttaa kurssiaan ja etsiytyy pohjimmaisen maaston eli perustotuuden kautta eteenpäin. Tao jatkaa kulkuaan. Viralliset systeemit eivät elä normaalia elämää eivätkä siksi myöskään kehity. Kehittyminen merkitsisi saavutetuista valtaeduista luopumista ja rankkaa itsearviota, johon systeemit eivät koskaan pysty. Ne pelaavat vain lineaarisesti jatkuvilla itsekehuilla: hei, katsokaa, meillä on lääketiede ja ihmiset elävät yhä pidempään ja pidempään ja meillähän ei monikaan näe nälkää...Ja mitä sitten, onko se ratkaisu johonkin?

Meillä on hupsuin mahdollinen uskonto, kehnoin vallitseva filosofia, avoimen, jatkuvan sodan jälkeen tuhoavin mahdollinen elämäntyyli ja sairain mahdollinen (ja siis jo lähellä kuolemaa) virallinen selityskoneisto. Emmekö ansaitse parempaa? Kyllä ansaitsemme, mutta sitä ennen on nähtävä ja tunnistettava rakennuksemme epätäydellisyys: "There is a crack, a crack in everything. That's where the light gets in" (Leonard Cohen). Ensin tarvitaan rakoja mielen kiinanmuurissa, sitten suurempia rakoja ja sitten vielä suurempia rakoja kunnes uusi aurinko paistaa koko itsestäänselvän totuuden voimalla. Ei täydellisiä, umpitiiviitä, ihannoituja systeemejä rakentaen, vahvistaen, suojellen, varjellen, idealisoiden taivaaseen nostaen, torjuen kritiikkiä, vaihtoehtoja päästä eteenpäin. Vain epätäydellisyyden näkeminen, haurauden, heikkouden, vajauden, puutteen, virheiden ja omien sosiaalisten, uskonnollisten, rodullisten ja ajatuksellisten samastusten oivaltaminen aukaisee aidon kehityksen salvat. Tarvitaan kokonaan "uusi ihminen", joka pystyy tähän ihmeeseen. Ja ilman ihmettä ihmisen maailma on jo kauan sitten tuhoon tuomittu. Uuden luomiseen tarvitaan aikaa, mutta aika on kortilla.

Muiden lainaaminen on usein osoitus oman hengen köyhyydestä, mutta enpä malta olla toistamasta Dalai Laman paljon sähköposteissakin kierrellyttä The Paradox of Our Age -juttua:

Meillä on yhä suurempia taloja, mutta yhä pienempiä perheitä;
enemmän mukavuuksia, mutta vähemmän aikaa käyttää niitä;
meillä on useampia tutkintoja, mutta vähemmän järkeä;
enemmän tietoa, mutta vähemmän arviontikykyä;
enemmän asiantuntijoita, mutta enemmän ongelmia;
enemmän lääkkeitä, mutta vähemmän terveyttä.
olemme käyneet kuussa ja tulleet takaisin,
mutta meidän on vaikea ylittää katua ja tavata uutta naapuriamme.
me rakennamme yhä enemmän tietokoneita, jotka säilövät informaatiota,
josta otetaan kopioita;
mutta yhä vähemmän kommunikaatiota.
me luotamme yhä enemmän määrään,
mutta meiltä puuttuu laatua.
Nämä ovat pikaruuan aikoja,
mutta sulatus vaatii yhä enemmän aikaa;
on suurellisia miehiä,
joilla on vähäinen luonne;
voitot ovat syviä,
mutta ihmissuhteet pinnallisia.
näinä aikoina ikkunoissa on paljon tavaraa,
mutta sisällä on tyhjää.

Ja lisätään vielä piruuttaan yksi oma triviaalisuus:
Katselemme yhä suuremmista televisisoista yhä pienempää ohjelmasisältöä.
Kun ruutu on seinänkokoinen on sisältö hävinnyt kokonaan.

Voi olla että nuo lauseet jäävät pitkäksi aikaa voimaan viisaimpina mielen tuotteina huolimatta siitä millaisia massoja viisastelijoita oma maanosamme ja kulttuurimme yliopistot opintoyuubeistaan suoltavat.

Pitäisi ratkaista ollaanko elämän vai kuoleman puolella. Pikku juttu, nehän on vain käsitteitä, jotka tosin tulevat koko ajan lähemmäksi elämän hikistä pintaa. Kysytään viisailta, perustetaan komitea, kutsutaan kansayhteisön aivoriihi kasaan. Ja miten tutut puimamiehet sinne astuvatkaan, samat, jotka ovat edistäneet kehityksen kärjistystä väärän suuntaan, ottavat taas naamion kehityksen remonttimiehinä ja edistyksen takuujoukkona. Kohta julkaistaan tulokset - toivottavasti jossain karvahattulehdessä, niin että lippiskansakin näkee ainakin otsikon. Mutta aikakauden peruskysymys on samalla rako, josta joko tulee valoa tai pitkää, loputonta pimeyttä.

Lopulta meillä on oman aikamme kaava käsissä.

Korkein Olento: Markkinat
Elämän tarkoitus: Bkt:n kasvuun osallistuminen
Aikamme paras profeetta: Ennustaa oikein viikon pörssikurssien nousut ja laskut
Ajan metodi: Mulla-mulle-mulle
Ajan politiikan tarkoitus: alistua taloudelle
Ajan politiikan, talouden ja tieteen tarkoitus: maailman täydellinen yhdenmukaistaminen
Ajan Mies: Kalju urapumppu
Ajan Nainen: Monitutkintoinen idiootti
Päivän pelko: Kaatuuko Kreikka, uppoaako Peleponnesos Välimereen?

Korosti alustaja joka jatkoi. (Mahdolliset epäajankohtaisuudet menevät kirjoitusvuoden {2005} tiliin).


Takaisin arkistoon
Mitä ajatella James Bond elokuvista?