BOND TÄNNE - HETI!

Ian Flemingille luettiin pienenä satuja, se on varma. Siitä voi vakuuttua kun Bond-filmien roolinimiä silmäilee: Kultasormi on melkein suoraan Grimmin veljeksiltä; Tri No, Knick-Knack, pieni kooltaan vaan ei älyn kääpiö; Jaws, rautahampailla teräsputkia rouskuttava jättiläinen; Max Zorin, Domino, Largo, Volpe, Lippe. Omalla puolella on teknovempaimia suunnitteleva Q ja pirtsakka sihteerikkö Ms Moneypenny. Kaikki vihjaavat satuperinteen leikkisään nimistöön. Sovinistista ironiaa hönkii jiujitsua taitava Pussy Galore (Tussua Piisaa). Jos joku haluaa suomentaa tylsältä kuulostavan James Bondin, pitää tyytyä Jaakko Punttiin. Nimeni on Puntti, Jaakko Puntti. Fleming itse sanoo valinneen sankarin nimen sen tylsyyden perusteella. Valinta onnistui hyvin. Jos joku haluaa olla ystävällinen, voi ajatella että Ian Fleming oli tahtomattaan brechtiläinen kirjailija, nimien kautta katsoja kokee fiktiosta vieraannuttavia elämyksiä, jotka luovat kognitiivisen dissonanssin katsotun elokuvan imukyvyn ja sen puutteelliseen realismin välille.

Fiktion ei tarvitse matkia maailmaa. Maalaustaide luopui siitä 1800-luvun loppupuoliskolla ja varhaisempia kokeiluja tietysti oli. Kirjallisuus on aina ollut tässä mielessä kehityksen kärjessä, teatteri ja muut taidelajit ovat myös heittäneet luontoa, maailmaa jäljittelevän ikeen ikenistään kauan sitten. Ian Fleming loi omaehtoisen maailman James Bond-romaaneillaan, mutta millaisen?

Muutamia vuosia sitten II maailmansodan aikainen oikea kaksoisvakooja Duska Popov arvioi haastattelussa että James Bondin kaltaisen pelinappulan elinaika agenttina olisi korkeintaan 48 tuntia. Siitä ajasta ei montaakaan elokuvaa kursittaisi kokoon. Agenttien maailmasta on kirjoitettu huimaavan realistisiakin kuvauksia. John Le Carre ja Len Deighton ovat kuvanneet agenttien todellista maailmaa, joka on virkaharmaata, diplomatian taustalla tapahtuvaa huomaamatonta paperien rapinaa, taktisia siirtoja, tietojen suodatusta, vaihtoa, ostoa ja myyntiä ja joskus satunnaista vastapuolen pelinappuloiden eliminointia. Siinä maailmassa James Bond on kuin Tarzan suurkapungissa, vastuuton agentti ja helppo maali. Agenttimaailman ensimmäinen sääntö on: ole huomaamaton. Sen säännön James Bond rikkoo kaikin mahdollisin tavoin eikä urasta voi tulla pitkäikäistä. Vakoojamaailman realismi on Bond-elokuvissa nollan tienoilla joten katsojille tarjotaan sen sijaan jotain muuta.

Tosielämän vakoojien tylsyydestä Bond-elokuvat ottavat pitkän loikan. Vakooja ei ole kiinnostava eikä myyvä hahmo ellei siihen liity länsimaisen kulttuurin niin taianomaista elementtiä: kaiken pitää olla hyvin fyysistä. Sankarihahmoksi kelpasi aluksi Sean Connery, skottilainen bodaaja, joka ruumisti sankari-ihanteen. Hänen jälkeensä on valkokankaalle marssitettu liuta saman miestyypin ehdokkaita, toiseksi viimeiseksi Pierce Brosnan, irlantilainen miesmalli ja näyttelijä ja viimeksi Daniel Craig, jolla on meriittejä vakavistakin elokuvarooleista. Laittautuminen James Bondiksi vaati häneltä arviolta 5802,5 tuntia jumppasalilla. Länsimailla ruumista palvotaan, sen pitäisi olla kuin täydellinen esine ikään, mutta samalla yhä suurempi osa elämästä tapahtuu vain pään sisällä. Suurin osa vakoilusta tapahtuu tietokoneen ääressä kuten muukin työ. Mutta Bond-elokuvien sankarilta vaaditaan aina yhä suurempaa suorituskykyä, nopeutta, kestävyyttä, voimaa, ja se tulee arvattavasti samasta lähteestä kuin kulttuurimme muukin voiman ja tehokkuuden ihailu. Lihakset ulkoistavat näkyväksi miehen voiman. Se kertoo siitä että meidän on vaikea ymmärtää muuta voimaa, meillä on primitiivisiä mielikuvia sisällämme, jotka saavat fiktiivistä ravintoa loputtomista elokuvien sankarirooleihin samastumisesta. Jatkossa sekin on ongelma, kuinka lisätä "uskottavasti" Bondin fyysisyyttä? Onko kyseessä enää ihminen, mies vai siirtyykö Bond-leffan sankari robottien sarjaan vai aloitetaanko hahmon muokkaaminen uuteen suuntaan jää nähtäväksi.

Maailman menon näkee Bond-elokuvissa tieteen ja tekniikan, aseistuksen ja uhkatekijöiden kiivailla muutoksilla. Sen sijaan ikuista on - paitsi timantit - James Bondin keskiaikaisen skotlantilaisen linnan ikäinen sovinismi. Naiset ovat kartakaikkista kertakäyttötavaraa vaikka jossain varhaisessa elokuvassa mainitaan Bondin olleen aviossakin. Suhde naisiin ei syvene, Bond ei ammatillisesti saa sitoutua, oi, se tuskaa tuottaa, mutta selväksi käy ettei hän semmoiseen kykenekään. Hänen tunne-elämänsä pinnallisuus estää persoonan kokonaisvaltaista kasvua sanoisi psykiatrinen klisee. Se ei kuulu hänen opinto-ohjelmaansa, joka on painottanut sotilaskoulutusta, itämaisia kieliä (joita hän ei elokuvissa koskaan puhu), samppanja-laatujen erottelukykyä ja kaikkea atomi- ja rakettitieteen saralta. Ja kaikki tämä sillisalaatti ihanan höpsösti ja amatöörimäisesti esiin pulpahdellen. Syynä tähän on alkuperäisen hahmon tarkoitus olla sekä fyysisesti että älyllisesti pätevä. Edellinen on syönyt jälkimmäisen. Nainen on Bond-leffoissa ikiaikaisen muuttumaton esine, seksiobjekti, kaunis, ylpeä, kaikkitietävä ja –taitava, mutta huolimatta puolijumalallisista avuistaan, aina valmis lankeamaan loveen James Bondin maskuliinisen rymistelyn edessä.

Tekijällä on vähän käsitystä ihmisen ulottuvuuksista, ne loppuvat juuri siihen, mihin miehen kehitys lyhykäisimmillään loppuu, latenssi-ikään, 10-13 vuotiaaksi asti, jolloin sankarihahmot ja seikkailut ovat tärkeitä tärkeää samastusainesta. Ian Flemingin sankarista saa vaikutelman, että siitä eteenpäin miehinen kehitys ei mennytkään; James Bond on ylikasvuinen, karvainen ja lihaksikas 12-vuotias poika. Parhaimmat viitteet tästä tulevat tunne-elämästä, jota ei oikeastaan ole. James Bond on viehättynyt naisista ja naiset parveilevat hänen ympärillään. Menossa on jonkinlainen mekaaninen paritteluleikki, jossa joskus puhutaan tunteistakin, mutta ne eivät näy missään käyttäytymisessä tai reaktioissa. Ne ovat kulissia poikatyypille, joka loppujen lopuksi ei ole kiinnostunut naisista koska on disassosioinut naisellisen osan pois itsestään ja siirtänyt sen esineiksi muiden joukkoon. Omaa kylmettymistä James Bond -elokuvat eivät kuvaa, emme saa tietää mitä J.B. tekee kun hän sulkee kämppänsä oven - lipittääkö vodkamartineja vai onnistuuko vikittelemään Ms. Moneypennyn luokseen Äiti-hahmoksi, jonka olkaa vasten nyyhkii ulos heikkoutensa. Naiset eivät ole oikeastaan kokonaisia ihmisiä, heistä repäistään näytille vain seksikkyys, mutta eihän Bonkaan ole täysi ihminen vaan tiettyjä ominaisuuksia ja arvoja edustava pelkistys.

Bondissa itsessään ei ole juuri inhimillisiä ulottuvuuksia eikä sävyjä. Bond on teknis-mekaanisen ajan sankari, puoliksi itsekin jo robotisoitunut hahmo. Hän edustaa maskuliinista kaikkivoipuus -fantasiaa ja siinä mielessä taso on narsistinen, jolla hän liikkuu. Hyvä nimivinkki tästä on Kun maailma ei riitä...Hän osaa, tietää ja hallitsee kaiken. Kenestääkään ei ole vastusta fyysisesti eikä älyllisesti. Hänestä on tehty jumala, mutta hän ei näytä siltä.

James Bond on kirjoittajansa, Ian Flemingin, kompensaatiohahmo. Flemingistä tiedetään, että hän oli varakkaan pankkiiriperheen lapsi, joka tyri suhteensa vanhempiin, jäi perinnöttämäksi, yritti opiskella Etonissa, oli kirjeenvaihtajana, yritti kirjailijana, lehtimiehenä, pankkialalla, laivaston tiedustelupalvelussa, ei oikein menestynyt missään. Hän ryyppäsi ja poltti ketjuna ja yritti olla suuri naistenmies. Hän kuoli 56-vuotiaana lukuisien sairauksien murtamana loppuunpalaneena miehenä. Ainoa poika teki itsemurhan huumeiden yliannostuksella. Hän oli jokseenkin pihalla.

Mikä on vakavaa miehelle – paitsi naisenkaatokyky – kyky olla välittämättä mistään oikeasti. Miehelle kelpaa tekniikka, välineet, raha ja rohkeus. Jos katsoo Bond-elokuvia sarjan putkessa, saa rautaisannoksen perinteisen maskuliinisuuden hormoniruiskausta. Mutta annostelutapa on jo osittain koomisuutta herättävä. Mutta kun Bond-elokuvien katsojaluvut teattereissa ovat suuret, naistenkin täytyy niitä käydä katsomassa.

James Bond on paitsi fiktiivinen hahmo, sankarin arkkityyppi ja samastuksen kohde. Salaisissa martinien liuottamissa unelmissa miehet toivovat olevansa oman elämänsä James Bondeja ja naiset haaveksivat totaalikaatajasta joka tulisi ja veisi jalat alta kuin 007. Pahasuisen anopin omaavat voivat kuvitella saavansa Englannin kuningatterelta lisenssin tappaa. Ian Flemingin luoma sankari vastaa johonkin huutoon. Se on Flemingin oman maskuliinisen mielikuvituksen tuotos, fantasian luoma mieshahmo, nykyaikaan siirtynyt luolamies, joka tekee juuri sitä, mitä kehittymätön mies tekee fantasioiden itsensä elämän ja mahdollisuuksiensa yläpuolelle.

Elokuvien suosion salaisuuden osamauste on niiden kaavamaisuus. Jos haluaa oikaista asioita, on Bond-elokuvien juoni sama kuin muissakin toimintaelokuvissa: tilu-lilu-räiskis-ja-pum-pum-PUM-blääh. Alussa on uhkaavan, kriittisen tilanteen näytteillepano, perusvoimat esitellään: on Pahuuden edustajat, suuruudenhullu rikollisorganisaation johtaja ja hänen kätyrinsä. Toisella puolella on Hyvyyden edustajat, sankari itse, M16 johtaja M, Moneypenny, CIA:n Felix ja koko Englannin salainen palvelu. Se kannattelee maailman turvallisuutta kuin Atlas ikään. 007-elokuvissa brittiläinen maailmanvalta on herätetty uudelleen henkiin. James Bond hohkaa retrohenkistä siirtomaavallan ylimielisyyttä vaikka nykyhetkessä liikutaankin, eikä USA merkitse vielä mitään. Sillä on vain vaatimaton avustajan rooli.

Tehtävän suorittaminen vaatii matkaa jonnekin kauas, reissun varrella on esteitä kuten saduissakin sankari kohtaa kaksi kauheaa ja kolme kovaa. Matkan kuluessa völjyyn tuppautuu nainen tai usein kaksi, joista toinen on Hyvä ja toinen Paha. Satujen sankarillakin on vaarallisella matkallaan avustajia, joskus henkiä, toisinaan eläinhahmoja, näkijöitä ja tietäjiä. Bondilla on naisia, tekniikkaa ja tiedustelunpalvelu sekä uskottu, mutta alisteinen CIA:n mies Felix Leiter. Bond-leffoissa liikutaan kaukomailla, joskus tuntuu että niihin on liimattu pakollinen turismi-insertti. Pohjoisessa, etelässä, lännessä ja idässä sankari liikkuu. Bondin vastustaja saa melkein aikaan maailman tuhon tai vähintään suurkaupungin hävikin. Lopussa sihisee ja purputtaa superpommi, megaluokan tappokone, jota on valmisteltu maan alla, ilmassa, vedessä. Elementit on hyvin käytetty, jäljellä on vielä tuli. Lopussa rytisee, hälytyssireenit ulvovat, rikollinen tuhoutuu näyttävästi ja kuuluvasti kun epäjumalten tuho koittaa ja maailman Ragnarökissä savuaa, konetuliaseet rätisevät ja pauke yltyy pahuuden edustajien tuhoutuessa helvetinkoneineen. Viime hetkellä yksi ainoa mies tulee ja pelastaa kaiken. Sankarin luomistyö on tehty ja Bond vaihtaa viihteelle kuhertelemaan Bond-tytön kanssa. Elokuvat päättyvät aina kuten martinin tilaus: sankari on ravisteltu mutta ei sekaisin - shaken but not stirred. Britit voivat jatkaa teen juontia ja kriketin peluuta, kotona kaikki hvyin, maailmalla laukkaa vastuuton sosiopaatti James Bond.

Joku onkin puolestani laskenut, paljonko James Bond tulisi maksamaan brittiläiselle yhteiskunnalle(*) jos tuollainen agentti olisi palkkalistoilla. Ainutkertaiset kulut muodostuvat Bondin koulutuksesta, autoista, aseistuksesta, vaatetuksesta ja sen sellaisesta. Quantum Solace –elokuvassa hän kulutti laskujen mukaan 2,078,750 puntaa eli 2,56 miljoonaa euroa. Tunnetusti Bond-apina on kulutuspyramidin huipulla eikä aio kavuta alas. Jokaisessa elokuvassa tärvääntyy lukuisia rakennuksia, niitä sortuu vahingossa, autoja, irtainta omaisuutta ryttääntyy, vähintään toistakymmentä ihmistä tapetaan. Kaikissa Bond-elokuvissa yhteensä on tapettu 352 ihmistä – sekin on laskettu. James Bondin elintavat käyvät rankasti linkolalaista aatetta vastaan: hän matkustelee maailman ympäri kalleimmassa luokassa, asuu hienoissa hotelleissa, sieppaa vodkamartineita, tarjoaa naisille samppanjat, ajaa erikoisvalmisteista autoa, jolla on taipumus tuhoutua jossain vaiheessa. Puku on moitteeton Savile Roadin muotiliikkeitä ostettu, kellossa on laserleikkuri ja saattaapa se näyttää aikaakin. Mutta mitäpä ei kannata maksaa, jos kerran maailma – tai brittiläinen itsetunto - saadaan pelastettua. Realismin kannalta taas yksittäinen agentti ei voi pelastaa maailmaa eikä yksittäinen konna voi sitä tuhota. Kaksi uusinta Bond-elokuvaa ovat vielä väkivaltaisempia kuin aiemmat. Kehitystä ja kasvua pitää tässäkin olla. Länsimaisen miehen sankari on yhä väkivaltainen ja tuhoava, hän on psykoottinen ja fanaattinen, hän typistää itsensä voidakseen tappaa ja ympäristöongelmille ja moraalisille pohdinnoille paskat nakkaa. Polkupyöräilevä luomu-Bond on vielä tulossa.

Kun Bond-elokuvat ovat tuottoisia, niistä ei hevin sikariporras luovu. Elokuva vuodessa toisi rahaa, mutta ideat ohenevat. Jossain vaiheessa tulee kaikelle loppu ja on huvittava kuvitella, mistä nappulasta tämä liukuhihna pysähtyy. Onko viimeinen Bond-elokuva parodia, jossa eläkkeellä oleva Bond (0,07) on yksityisessä salaisten agenttien vanhainkodissa? Ms. Moneypenny lappaa dementoituneen sankarin hampaattomaan suuhun mannavelliä, Bond ajelee Q:n kehittelemällä turborollaattorilla, jossa on sekä superkiihdytin, eteen- ja taakse ampuvat konekiväärit, että heittolaukaisin ja näkymättömyyssuoja. Kaikki on siis ok? Ei ihan, Bond ei enää muista miten ja mihin tarkoitukseen teknovehkeet ja omat ovat. Vehkeilyt ovat loppuneet, The Bond End. Maailma kaipaa uutta Sankaria. Koittaako Uusi Aika, joka kutsuu esiin miehen nimeltä Simo Nössö? Sekin on jo menneen talven lumia. Eivät edes lukuisat agenttiparodiat ole murentaneet 007-elokuvien suosiota.

Miten käy ihmiselle, jonka ei tarvitse välittää mistään? Taviksen elämä on sääntöjen rajaama häkki olipa sitten rikollinen tai rehellinen veronmaksaja. James Bond on vapautettu näistä säännöistä. Hän on jo vähän transsendenttinen olento, jolle maailma ei riitä, eikä ihme jos elokuvateatteriin mennessä jalat alkavat nousta permannolta. Elokuvissa hän ei koskaan käy ruokakaupassa, ratikassa, ei istu vessanpytyllä, ei snagareissa, häntä ei näe vetämässä kondomia pilin päälle ennen kuin ryhtyy tositoimiin, hän ei jonota futismatsiin lippua eikä vie roskapussia. Hänen elämänsä on vain sileä, nopeasti kiitävä pinta. Hänellä on lupa tappaa, hänen kulunsa maksetaan, hänelle lähetetään sukellusvene jos on tarvis. Epäilemättä on kova paikka elää vailla normaaleja rajoja. Realismin mukaan olisi todennäköistä että hän liukuisi rikollisuuden puolelle alta aikayksikön. Hänestä voisi kehittyä psykoottinen loinen tai hän sortuisi huumeisiin tai naiset veisivät hänet tuhoon.

Sankarit vastaavat massojen tiedostamattomia toiveita siksi ne eivät koskaan kuole eivätkä häviä. Katsomalla 007-elokuvia, opitaan tämän ajan ja kulttuurin uskomuksista, ennakkoluuloista ja stereotypioista uskomattoman paljon. Jos Ian Fleming pelkillä konniensa nimillä vihjaa lukijoilleen että hei, tämä on vain leikkiä, elokuvankatsojat eivät välttämättä herää Bond-narkoosista ennen kuin heidät on taas kerran aivopesty näkemään Maailma, Mies ja Nainen, Hyvä ja Paha, sankaruus ja todellisuus omalaatuisten linssien läpi. Yksi mies pelastaa kaiken. Juuri niin ei todellisuudessa tule koskaan käymään. Yksilösankaruuden perinteen vetovoima on lännessä vahva, mutta se on saavuttanut jo uskottavuutensa äärirajat ja mennyt reippaasti yli, saman teeman toistoa on ollut liikaa. Suomessakin voi katsella vanhoja Bond-elokuvia kiihtyvään pakkotahtiin tv:sta muutaman kuukauden välein. Kollektiiviseen sankaruuteen meitä ei tv juuri innosta eikä sitä niin helposti voi elokuvankaan keinoin tavoittaa.

Menneisyydestä nouseva maskuliinisuuden arkkityyppi hallitsee Bond-mytologiaa. Pieniä lohduttavia välähdyksiä Bond-elokuvissa ovat jotkut onnistuneet sutkaukset. Diamonds forever (1971) elokuvassa Bond joutuu maanalaiseen tunneliin. Päästyään ulos maan pinnalle, pari työmiestä tulee vastaan, Bond sanoo: "Thank You very much, I was just walking out my rat and seem to have lost my way." Tilannekomiikka, tolkuissa pysyminen elämän käänteissä eikö se ole arvokas, syvästi inhimillinen ominaisuus? Lisää Bond-lohkaisuja.

Muita sivujani:

Takaisin

C.G.Jung - kompakti katsaus psykologian suurmiehen saavutuksiin
Gauquelin - Suomessa vaiettu tiedemies ja astrologian tutkija
Sheldrake - biologian uudisajattelija
Parapsykologian torjunta Suomessa
Astrologian perussivut

Viite: (*) http://www.cooldailyinfographics.com/2012/10/infographic-how-much-does-james-bond-cost-taxpayer.html